tonttutyttö

Voi kun minäkin kelpaisin joskus tuollaiseen asuun - ja näyttäisin vielä hyvältä siinä!

Tomi kertoi käyneensä kavereiden kanssa katsomassa tonttutyttöä - strippaamassa. En todellakaan ole mustasukkasta tyyppiä, eikä tuo minua millään tapaa häiritsekään. Aloin vaan heti miettiä, miten täydellisen kehon vaatii strippaaminen. Jo kehonhallinta on oltava kunnossa siinä pöydällä, tangon ympärillä keikuttaessa, mutta on myös näytettävä todella hyvältä.

Seksikkäältä.

Haluaisin olla seksikäs. Mieleni on sitä aina aika ajoin, ajattelen seksikkäästi ja katseeni on viettelevä. Mutta tämä kroppa.. Jos joku tietäisi, mitä kaikkea olen syönyt kahden edeltävän päivän aikana.. Saattaisi pyörtyä jo pelkästä kauhistuksesta. Siitä on seksikkäät hyvin kaukana. Mutta yritän kyllä pitää mieleni poissa syömisistä ja nauttia täysin rinnoin joulusta. Joulun jälkeen voisinkin sitten olla vaikka pari viikkoa paastolla - juoda vaan mehukeittoa ja syödä ruisleipää ja raejuustoa. Ainiin, se Tomi. En saa enää tehdä noin, en elää noilla säännöillä.

Millä ihmeellä minä siis saan "rangaistua" itseäni tästä kaikesta ahmimisesta?

Hups. Käytin juuri sanaa rangaista. Äh.

NYT unohdan syömiset! Tai siis nautin ruuasta! Porkkanalaatikko, kinkku, suklaa, jälkiruuat..

NAMNAM!!

Ketä minä huijaan? Entä ne kalorimäärät?

Tämä on sotaa. Minä vastaan minä.

Olen varma että voitan.

I'm lost.

Kuka minä olen?

Missä minä menen?

Minne olen matkalla?

Tuleeko minusta valmista?

Ansaitsenko kaiken tämän onnen?

Olenko minä oikeasti minä vai kuuluisiko minun olla joku muu?

Miksi olen näin hukassa??






En aina oikein jaksaisi tätä. Siis kun kaikki on niin perkeleen hyvin. Helvetin loistavasti. Ja silti valitan ja ahdistun ja tunnen häpeää ja mieleni tummuu hetkittäin. Hyihyihyi mitä olen tänäänkin syönyt!

Viikonloppu oli ja meni. Tapasin vihdoin Tomin kavereita, ne tuli meidän tupareihin. Tulin hyvin niiden kanssa toimeen. Mutta.. Olen aina pitänyt juomisesta, mutta vain kerran aiemmin on mennyt överiksi. No nyt sitten meni toisen kerran. Pääsin melkein baariin asti, kunnes kaaduin suorilta jaloiltani naamalleni. Rakkaani lähti viemään minua kotiin. 8. paikalle osunut taksi suostui ottamaan minut kyytiin, koska olin aivan kurainen ja näytin varmaan siltä, että oksentaisin hetkenä minä hyvänsä. Tomi kantoi mut sisään kämppäämme. Sammuin ensin oksennettuani kymmeneen kertaan. Aamulla heräsin armottomaan olotilaan ja aijjaij sitä häpeän määrää. Pyysin samantien Tomilta anteeksi, seuraavaksi hänen kavereiltaan. Huh, ei niitä haitannut, nauroivat vaan, että kaikillehan sitä.

Tuo asia häiritsee mua yllättävän vähän. Yleensä tuppaan häpeilemään PALJON, jos yhtään noloilen humalassa. Mutta tuosta en jotenkin jaksa olla moksiskaan. Häpeilin sen aamun, mutta nauruksihan se lopulta meni. Olin ollut kuulemma hassu. Ei muistikuvia - luultavasti parempi näin.

Tomi lähti jouluksi kotiinsa ja minä omaani. Tai siis porukoillemme. Kai voin jo kutsua Tomin ja mun kämppää kodiksi, koska siltä se alkaa tuntua. Hui. :)

Mulla on Tomia ikävä. Nähdään seuraavan kerran ennen uutta vuotta, menen juhlimaan aattoa Tomin kotikaupunkiin. Eli yhdeksän tai kymmenen yötä ilman rakasta kainalossa tuhisemassa. Minun päätäni hänen rinnallaan, kuunnellen sydämen tasaisia, rauhottavia lyöntejä. Tuntien käden rauhoittavat ja turvaavat sivelyt selälläni. Sanoja:






"Minä rakastan sinua."

Olen säälittävä.

Minun kuuluu voida hyvin ilman Tomiakin. En saa vaipua masennukseen ja epätoivoon - turvattomuuden tunteeseen ollessani yksin. Tai siis enhän edes ole ikinä yksin. Mulla on aina mun perhe ja ystävät. Mutta ilman Tomia.. Kyllä. Tunnen olevani yksin, vaikka ympärilläni olisi 100 minusta välittävää, läheistä ihmistä. Koska kukaan heistä ei tunne mua niinkuin Tomi. Tomi tietää miten vaikeeta syöminen tai peiliin katsominen voi olla. Tomi tietää minkä helvetin mä oon käyny läpi. Jota vastaan taistelen vieläkin hetkittäin. Tomi on ainut, joka tietää sekä välittää.

Miten ihmeessä olen uskaltanut päästää toisen ihmisen niin lähelle oikeeta mua?

Entä miten ihmeessä se toinen ihminen voi välittää musta - aidosta musta?

Mähän olen rikki. Hieman ehjempi kuin ennen. Mutta en läheskään valmis.

Huoh. Ihan oikeasti. En jaksaisi.

Olen niin kamalan hukassa.

Yksin pimeässä.

Miksi täällä on niin tuttua olla?

Voihan rakkaus

Tervehdys jälleen.

Voi voi . Olen lihonut. Mutta arvatkaa mitä?

En välitä.

Olen hyvin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Oon niin jouluihminen kun voi vaan olla ja odotan ihan innoissani joulua tänäkin vuonna. Aluksi murehdin, että saattaa kilo tai kaksi tulla joulun aikana kun tulee kuitenkin herkuteltua.. Mutta nyt kun tarkemmin mietin, niin mitä väliä! Ne lähtee yleensä tasan yhtä nopeesti kun tulevatkin. Enkä kyllä jaka jouluna alkaa kaloreiden kanssa pelailemaan. Mitä sitten jos aattona lipsahtaa yli 2000:n?

Vietettiin eilen 6kk päivää Tomin kanssa. Sain lahjaksi hopeisen sydämenmuotoisen kaulakorun. Aivan ihana c: Päivä oli muutenkin täydellinen: kylpyläkäynti, jouluruuat ja läheisyyttä ♥ Jäi onnellinen mieli eilisestä.

Ja tänään tapahtui hassu juttu. Tajusin nimittäin, etten olekaan MAHDOTTOMAN painava (painava kuitenkin). Tomi nosti mut kepeästi olilleen. Ja sanoi, etten paina paljoa mitään. Kuulostaa varmaan hassulta, mutta mulle toi oli ehkä päivän kohokohta. En ole MAHDOTON niinkuin aina ajattelin.

Eilen voitin itseni. Menin nimittäin kylpylään. En ole neljään vuoteen käynyt yleisellä uimarannalla/uimahallissa tai kylpylässä. Pelkään alasti muiden edessä olemista. Tuntuu että kaikki katsoo, että "Hyi miten lihava, olisi jäänyt kotiinsa." Mutta eilen mä sen tein. Pukuhuoneessa riisuin vaatteeni (alla tosin oli jo valmiina bikinit) ja sipsuttelin suihkuun ja sieltä altaille. Voi että se tunne oli mahtava kun sipsutin nopeasti veden alle ja painuin Tomin halaukseen. Ei ahdistanut yhtään. En tuntenut, että jokaikinen kylpyläläisen silmäpari olisi liimautunut minuun, koska kehoni on niin mahdoton ja ällöttävä. Ei kukaan katsonut. Vain Tomi, sanoen "Olet kaunis"

Minä alan voida hyvin. Pikkuhiljaa. Ruoka on vain ruokaa, liikunta liikuntaa. Kehoni lähes normaali. Okei ei nyt ehkä ihan normaali vielä sentään. Mutta siitä tulee normaali - ajan kanssa. Ei ole mikään hätä.

Phiuuuh vapauttava kirjotella välillä iloisia sanoja. Ei aina pelkää murhetta ja surua.

Elämä on aika ihmeellistä.

Rakastan sitä.

ihana lihava joulu

Tervehdys!

Muutamiin päiviin en ole miettinyt lihavuuttani.

Hups, valehtelin.

Muutamiin hetkiin on realistisempi. Syy tähän ajattelemattomuuteen lienee, että olen niin onnellinen ja rakastunut.

Tomi on paras. :) Nytkin kun kirjotan tätä, se tossa jotain touhuilee. Kun vaan katson sitä, tulee hymy huulille. Yhessä asuessa toista oppii tuntemaan. Mitä enemmän noita pikkujuttukin opin, sitä enemmän rakastun. Upea, paras, mahtavin. Minu rakas ♥

Mutta. Eräs kaverini sanoi, että seurustelu lihottaa. Se on siinä niin oikeessa. Mä vaan syön ja syön. Ja tunnen nälkää. Ei riitä enää pelkkä tunne tyhjästä vatsasta vaan nälkä kiljuu ja raivoaa sisuksissa että ruokaa tänne perkele. Ja sitähän se saa. Saatuaan valtavan annoksen se hymyilee ja kehrää tyytyväisenä kuin kissa. Mutta vain niin pienen hetken. Kohta se kiljuu ja huutaa taas.

Haluan unohtaa nälän. Haluan unohtaa ruuan. Haluan skipata joulun ja kaikki ne mässäilyt. Haluan ahtautua omaan pieneen koppiini tuijottamaan vartaloani peilistä. Edestä, takaa, sivuilta. Ja takoa sen päähäni, että LIHAVA. Sopimaton olemaan.

Tekisi mieli huutaa. Repiä iho rikki ja oksentaa ruoka pois. Ei. Ei tekisi. En oksenna. Sitä virhettä en enää tee. Hyi, miten edes kirjoitin moista.

Ahdistaa. Kiukuttaa. Kauhistuttaa. Silti olen suunnilleen onnellinen.

Kaikki olisi hyvin ilman tätä kehoa. Luonteeni on sopiva, ihana, miellyttävä. Ei mun kroppa sovi mun mielen kanssa yhteen.

Noh. Kunhan selviän joulusta lihomatta (se onkin sitten ninjailua) niin alkuvuodesta alan urakalla pienentämään itseäni. -8 kiloa näin alkuun, sen jälkeen vielä -10. Sitten mä oon hyvä.

Ai että minäkö hyvä? Miinuskilotko kaiken korjaavat?

cry

En osaa alottaa tätä tekstiä hienosti. En osaa alottaa sitä oikein mitenkään. Kirjoitan vaan.

Mä olen huono.
Mä olen mitätön.
Mä en riitä mutta silti olen liikaa.

Lihava.

Tomi sanoi eilen humalassa asioita. Puhui kaverinsa laihuttamisesta. Siitä miten se oli siitä ylpeä. Menin päivällä näyttämään erästä vyötäni Tomille. Vyö oli ennen sopiva, nyt se on 20cm liian suuri. Tomi vaan ihmetteli ja hymyili ja halasi. Humalassa illalla se sanoi, että tunsi olonsa äärettömän ylpeäksi kun ymmärsi sen vyön kautta paljonko oikeasti olen laihtunut. Se tietää miten mä laihduin. Ja se sano olevansa ylpeä. Itsekin olin hiprakoissani. Sanoin, että mä oon ilonen, että olen pienentynyt, mutten ole kauhean ylpeä siitä, että miten. Millä keinoilla. Niin tähän Tomi totesi:

"Sama se hei että miten! Se nyt ei oo pointti! Vaan se että sä oot laihtunu."

Toi on se mun ajattelutapa. Sain siihen kannustusta. Sama millä keinoilla, kuhan musta tulee kauniimpi. Sirompi. Mahdollisempi.

Itkettää.

Tänään en syö.

Yömietiskelyjä

Viimeksi kello oli kuusi. Nyt se on neljä. Viimeksi olin nukkunut. Nyt olen vain valvonut.

Valvonut ja miettinyt.

Luin juuri kaverini blogimerkinnän. Hän kertoo tuntevansa olonsa lihavaksi. Läskiksi. Pulleaksi. Ahdistaa. Se tyttö on mua varmaan 20 kiloa kevyempi ja vielä himpun pidempikin. Mitähän se ajattelee ollessaan mun seurassa? Olenko sen silmissä läski, lihava porsas. Hyvä että kehtaa kanssani julkisesti liikahtaa?

En tiedä. En tiedä mitä se musta aattelee. Tai toisaalta tiedän. Kaikkihan mua ajattelee isona. Eikä siinä mitään, oikeassa ovat. Miks mä syön? Tänäänkin. Kaikkea. Hyi.

Syön liian vähän.

800 kaloria. 1000 kaloria. Mikä on se mun raja etten liho? Että kutistuisin, sirostuisin, näyttäsin lopultakin hyvältä? Tänään söin ehkä 900. Tuntuu ihan liialta. Missä on nälkä? Ei ei ei. Ei nälkä. Vaan tyhjä vatsa. Olo tyhjästä vatsasta. Koska en tunne nälkää. On vain täysi ja tyhjä maha. Nyt se on tyytyväinen. Masuni hymyilee. Itse itken.

Tuleeko minusta koskaan sopiva?

Miksi ihmeessä vain valitan? Mullahan on kaikki loistavasti! Tiedän, että näillä uusilla elämäntavoilla kevenen. Pakkohan mun on, kun oon näin iso ja syön pienemmin kuin ennen. Mutta kun.. ÄH!!

Tomi sanoo, että olen sopiva aina hänelle. Kutistuin, suurenin tai pysyin tällaisenaan. Mutta kun hieman vihjasin.. "Pitää kai syödä pikkuse enempi" niin se totes, että ei ole itsekään tänään sen reilummin syönyt kuin minä. Se tuntui pahalta. Heti tuli läskiläskiläski fiilis. Tomi on mies. Iso mies. Pitkä, harteikas ja iso mies. Se tarvii paljon enemmän energiaa kun mä. Ja se syö samanverran! Miten ihmeessä voisin syödä vähemmän? Tomi ei salli mun. Olen umpikujassa. Paikassa josta ei ole mitään pääsyä pois.

Paitsi jos ajattelen jatkossa viisaammin.

Onko viisaampaa olla tyytyväinen ja repsahtaa?

Vai olisiko syytä kiristää nyöriä ja hankkiutua pian mahdolliseksi?

Olen sekaisin. Apua!

Aamuyöstä

Huomenta. Yötä. Mitä tämä nyt ikinä onkaan, kun menee nukkumaan kahdelta ja herää kuudelta.

Ja miksikö olen hereillä? Sitä en tiedä. Muuttotouhuiluja rupesi tekemään mieli jatkamaan. Ehkä. Tai sitten tekisi hieman mieli lenkille. Kuitenkin hieman pelkään pimeää ja kun tämä on mulle uutta seutua, en taida uskaltaa.

Yhteiselämä Tomin kanssa on lähtenyt sujumaan loistavasti. Jollei lasketa ruokailuja. Ahdistaa. Söin ensimmäisen lämpimän ateriani tällä viikolla vasta eilen. Viime sunnuntaista asti olen syönyt lähinnä muutamia leipiä ja sen sellaista. Juonut mehukeittoa. Outo fiilis miten se ruoka lämmitti koko kropan ja kylläinen fiilis jatkui montamonta tuntia. En tajua mitä tää on. Ei normaalista, terveellisestä, ruuasta kuulu tulla huono fiilis. Periaatteessa ei tullutkaan. Mutta.. En tiedä. I feel fat ('cause I am). En tiedä. En tosiaan tiedä.

Tomi puhuu jo nyt ensi viikon ruuista. Siitä miten eletään vähähiilihydraattisesti, maanantaina täytettyjä paprikoja, tiistaina porkkanakeitosta.. Nyt jo kammottaa. Se ruuan määrä. Hyi.

Tää joulunalus on aina pahinta aikaa. En tiiä mikä siinä on. Mutta jouluna tahdon olla pieni. Pelkään aina etukäteen jouluruokia. Armotonta mässäilyä, joka melkein aina lähtee multa käsistä. Lihon. Kohta olen taas se lukion aikainen pallero, joka ei sietänyt edes vilkaista itseään peilistä. No en, hyi. Siihen en palaa.

Sekavaa tekstiä.. Taidan olla hieman unipöpperöissäni. Mulla on kylmä. Jospa möngertäisin uinuvan kämppikseni viereen lämpimään. Ehkä hieman halaisin ja hakisin huomiota. Ei sillai liikaa ettei se herää :)

Ja tiiättekö.

"Kyllä tää tästä."

Tästä se lähtee

Nyt sain revittyä itseni kirjoittelemaan kaikilta touhuiluiltani. Oli pakko selailla hieman uusia inspiraatiokuvia. Vau, vau, vau ja vau. Ei musta tommosta ikinä tule, mutta olisi kyllä aika ihanne kroppa. Mun silmää ainakin miellyttää.

Tosiaan. Olen tässä touhuillut muuttoa :) Kamat roudattiin porukoitten kanssa tänne tiistaina ja siitä eteenpäin päivät ovatkin touhutessa menneet. Vaatteita hyllyille (mullon ekaa kertaa mun elämässä ikioma vaatehuone ♥ Ja se on TODELLA ISO!), astiat kaappiin, tavaroita paikoilleen.. + Järkyttävä siivousurakka, koska edelliset asukit eivät olleet suvainneet kämppää kovin suotuisaan kuntoon jättöö. Mm. kylpyammeen alta tein ihanan löydön: laattakerros hiuksia. Hyi.

Syömisistä sen verta, että liityin eräällä keskustelupalstalla laihdutusryhmään, jossa on aikalailla ikäisiäni naisia. Jospa siitä saisi inspiraatiota vielä lisää pudottaa painoa nopiaan. Jos vaaka näytti tänä aamuna oikein, on multa pudonnut kolme kiloa kahdessa viikossa. Jes! Toivottavasti kontrolli säilyy, vaikka Tomi tulee seurailemaan ruokailujani. Haluan olla nopeasti pienempi, sirompi. En jaksa viivytellä sen enempi! Jouluksi jo hieman kutistunut.

Jos jatkaisin nyt pakkailuja, että saadaan huomenna Tomin kamat jotenki mahdutettua tänne sisälle! Kyllä sitä yhdellä tytöllä voikin olla paljon tavaraa.. Voi tulla murullekin järkytyksenä! :-D

Tänään en syönyt

En yhtikäs mitään.

Join kyllä. Kolme lasia vettä ja kaksi mehua.

Tein muuton. Tai siis pakkasin kamppeet valmiiksi huomista varten.

Eli energiaa kului mutta sitä ei tullut.

Miksi minun ei silti ole nälkä?

Onko mussa liikaa vikaa?

Tänään mua on ahdistanut aika naurettavat asiat.

Viime yönä nukuin todella huonosti. Nukahdin ehkä viiden aikaan ja heräsin jo ennen yhdeksää. Koska mielessäni pyöri kaikenlaista ja kaikki oli niin pirun ahdistavaa.

Hankin pian tatuoinnin. Pelkään neuloja ja verta. Sattuuko se ja näänkö liikaa verta? Pyörrynkö? Tahdonko Tomin mukaani, vai onko tämä asia, josta on selvittävä yksin?

Sujuuko muutto hyvin? Saanko kaiken pakattua ajoissa? Mahtuuko vähäisiin neliöihimme kaikki tavaramme? Tuleeko sisustuksesta kaunis ja miellyttävä? Osaanko tehdä tarvittavat kompromissit, jotta Tomikin on tyytyväinen asuntoomme?

Jaksaako Tomi mua aina?

Vaadinko kaikilta liikaa? Valitanko liian vähästä?

Olenko edes siedettävä?

Äh. Ajatus siitä, että en kelpaa, on tullut siitä, etten ole vieläkään tavannut Tomin kavereita. Laisinkaan. Kyllähän sen ymmärtää, koska meillä on ollut kaukosuhde ja en ole käynyt Tomin paikkakunnalla kuin kerran, ja sekin oli pikavisiitti konsertin takia. Mutta mahdollisuuksia oisi kyllä kieltämättä ollut. Esimerkiksi Tomin synttärit. Kutsuttuja oli ainakin 20 henkeä. Alunperin Tomi sanoi, että niistä tulee poikien bileet. Ymmärsin täysin. Kun Tomi päissään mulle soitti sieltä sinä iltana, kuulin tyttöjen äänet taustalta. Kysyin asiasta. "Joo tänne tulikin tyttöjäkin ku päätinkin sitten kuttua." Aha. Tyttöjä. Muttet tyttöystävääsi. Ymmärrän. En.

Noh, asia on minua vaivannut ja olen asiasta Tomille puhunut. Tomi sanoo, ettei kannata stressata asiaa. Että on kyllä ylpeä musta ja ettei malttaisi odottaa, että pääsen näkemään kavereitaan ja ne mua. Tätä vastaan sotii seuraava:

Ensi viikonloppuna on meidän muutto. Tomi sai puhuttua kaksi (lähes parasta) ystäväänsä mukaan avukseen. Olin innoissani, kun kuulin asiasta. Jes, vihdoin pääsen tapaamaan edes pari kaveria! Vietetään yhessä hauska muuttoviikonloppu ja sillai! Hmm mistähän ruuasta ne tykkää.. Haha niin mitä vielä. Tomi ilmoitti hetken kuluttua, että haluavat viettää poikien illan kun tulevat kämpällemme. Että jos voisin olla jaloista pois. Viedä muutamat kaljat heitä varten kylmään jo valmiiksi odottamaan. Lauantaina sitten vasta muutetaan mut ja mun tavarat. Ja ilmeisesti jätkät lähtee kotiinsa sitten jo lauantaina. Eli en heitä siinä ehdi näkemään kuin pienen hetken.

Mitä tämä tarkottaa? Tulee olo, että Tomi häpeää mua. Että oisin jotenkin sopimaton sen porukkaan. Että on ok vaan tyttöystävänä, mutten sovellu pelkäksi hauskaksi seuraksi?

Oonko mä ollut niin masentava lähiaikoina? Tätä mä just pelkäsin. Että kun kertosin ongelmistani, Tomi pitäis mua outona. Ehkä se outous on ok sille, mutta sit se saattaa aatella, että valittelisin myös sen jätkäkavereille.

Mä en kelpaa.

:-(

En syö. Sen jälkeen en ainakaan kelpaisi.

Pahin ongelma on, että mietin..

Olenko liian lihava esiteltäväksi ystäville? Häpeääkö Tomi mua?

Mitähän ihmettä!

Ei kyllä voi olla totta. Tänä aamuna päätin piinata itseäni, ja kokeilla päälleni erästä tavoitevaatettani. Tiedättehän, sellaiset vaatteet, jotka pidetään jemmassa laihdutuksen aikana ja odotetaan, että josko ne vielä joku päivä mahtuisivat päälle. No, tämä kyseinen tavoitevaatteeni on 9. luokan juhlalounasmekko. Pitkän harkinnan jälkeen uskaltauduin kokeilemaan mekkoa. Laskin helman lattiian ja astuin sisään. Sujahdin sisään yllättävän kätevästi, mutta vielä olisi suurin mittari täyttämättä: selän pituudelta kulkeva vetoketju. Hitaasti vedin vetoketjua ylemmäs ja ylemmäs kunnes - zip. Vetoketju napsahti ylälaitaansa.

Olenko todella laihtunut näin paljon?

Kuten aiemmin kerroin, lukioaikana lihoin todella paljon. Aloin vihaamaan vanhoja vaatteitani, koska ne eivät enää sopineet päälleni ja ne muistuttivat minua hoikemmasta minästä. Heitin lähes kaiken pois. Mutta tämä kyseinen juhlalounaanmekkoni on niin upea, etten siitä hennonut luopua. Vaaleanpunainen, ruskeita, suuria kukkia, mustat satiinitereet, sifonkipäälys.. Upea ilmestys. "Ehkä tää vielä joku päivä on sopiva mulle."

Olen tyytyväinen. Hieman.

Kerron teille salaisuuden. Kun katsoin mekossa ollessani sivuttaista profiilia kehostani, vetäen vatsaa sisään ja työntäen rintaa ulos.. Näytin mielestäni pienen hetken sopivalta. Sehän nyt on itsensä huijausta, koska liikakiloja on vielä vaikka kuinka paljon. Mutta tuo pieni hetki sai mulle niin loistavan fiiliksen, että hymyni on katossa.

Ihanaa. Nyt jatkan näin.

Tästä tekemään kanasalaattia. Ja välipalat kevyitä ja pieniä.

Vielä minäkin olen mahdollinen. Luotan itseeni.

Mun thinspiration

Miksi söin aamupalaksi niin paljon kaikkea? Hyi. Jossen tänään enää söisikään yhtään mitään.

Haluan olla kaunis, en enää piilossa kilojeni takana. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen valmis olemaan normaali. En lihava, en laiha. Normaali.

Tänään. Ei huomenna.

Askel askeleelta. Ei hitaasti, mutta varmasti.

Älä pelkää. En mä katoa näihin ajatuksiin. Elämässäni on muutakin. Ystävät, perhe, rakkaus.. Mutta se kaikki muukin tuntuisi paremmalta kun olisin tyytyväinen itseeni.

Joka päivä on uusi mahdollisuus. Joku fiksu on noin sanonut ja tottahan se on. Tässä tapauksessa tarkotan terveellisiä elämäntapoja. Ei oo terveellistä syödä aamupalaksi kolme palaa vaaleaa leipää vaikka vaihtoehtona olisi ollut myös tummaa. Juoda korkeakalorista tuoremehua, kun olisi voinut valita aina yhtä raikkaan ja ihanan veden. Ja syödä päälle vielä suklaata ja toffeevanukas. En edes jaksa ajatella, miten paljon kaloreita! Hyi mua.

Hetki sitten puristelin peilin edessä kehoani. Liikaa mistä puristaa. Joka puolella aivan liikaa. Mutta mulla ei ole oikeutta valittaa. Itse olen päästänyt kehoni tähän kuntoon. Miten ihmeessä olen voinut olla niin epäkunnioittava itseäni kohtaan?! Keväällä tajusin, että ansaitsen parempaa. Ansaitsen mahtua pienempiin vaatteisiin ja näyttää kadehdittavan hyvältä. Haluan että Tomin kaverit sanovat vielä joskus Tomille selkäni takana, kuinka onnekas Tomi onkaan, kun on saanut tällaisen saaliin.

NYT. Tänään en syö.

Ei enää velttoilua. Haluan olla pieni, sopiva, ihailtava.

Kaunis ja mahdollinen.

Kysymys kuuluu: Voinko Mä antaa itseni ikinä olla sellainen?

Mieleenmuistutus aidosta hymystä

Tänään olen voinut hyvin. c:

En ole itkenyt, en surrut tai murehtinut. Olen vain nauttinut elämästä.

Käytiin tänään äitin kanssa shopitteluilla. Löysin halvalla mikroaaltouunin Tomin ja mun tulevaan kämppään. Kuten myös torkkupeiton (hui, kuulostan kansanedustajalta!), lattialastan ja -liinan, kynttiläkippoja ja jotain pieniä juttuja. Tuhlasin pienesti myös itseeni, kun löysin viimeinkin täydellisen talvitakin! Pituus hyvä, koko sopiva, kaunis, sininen väri, upea malli.. Eikä maksanut kuin 20 euroa!

Olen joskus miettinyt, että miltäköhän miehestä tuntuu muuttaa naisen kanssa yhteen. Tänään ajatus kiteytyi Tomin kanssa käytyyn keskusteluun koskien kylpyhuoneenmattoa. Löysin upean, pörrökarvaisen maton, jossa on rivi koristekiviä. Matto oli niin kaunis ja silmiinpistävä, että minun vain oli saatava se. Soitin Tomille kysyäkseni hänenkin mielipidettään asiaan.

"Hei! Löysin upean kylpyhuoneenmaton, mutta kun en ole aivan varma, onko se susta ihan yhtä upea kuin musta."
-Öö.. Onko siinä kuinka paljon vaaleanpunaista? Perhosia, kukkakuvioita?
"Eieiei!"
-..No mitäs sitten?!
"Noh tuota.. Pitkä rivi kimaltavia koristekiviä..Eh"
-Mhh.. Koristekiviä kylpyhuoneenmatossa.. Jaahas. Paljos se maksaa?
"No mutta kun eihän sillä nyt ole väliä, mähän tän ostan! Kiitti kun sain sun siunauksen asiaan, tää on niiiiiin ihana!"
-Ai sait vai. Aivan. En vain ole enää varma tän puhelun pointista mutta okei..
"Kysyisin vielä väristä.. Mutta harmaa on kyllä paras. Eipä mulla tässä oikeastaan muuta, soitellaan!"

Kuten varmaan huomasitte, eihän siinä loppujen lopuksi paljoa Tomilta kyselty... Mutta nyt omistan kauniin kylpyhuoneenmaton, joten se on sen arvoista! :)

Söin tänä aamuna kanasalaatin. Jotenkin kaukana sisälläni heräsi ajatus, että tämä saisi riittää päivän ateriakseni. Mutta kun olimme kaupoilla äitini kanssa, nälkähän siinä iski, joten äitini ehdotti, että söisimme jotain. Pikana. Joten otimme hampurilaisateriat. Voi nami kun oli hyvää! Enkä edes laskeskellut mahdollista kalorimäärää (ennen kuin nyt tätä tekstiä kirjottaessani, enkä nytkään niin kauhulla, kuin voisin.)

Eilen illalla mietin ennen nukahtamistani, kuinka lihava olen. Kuinka en ole haluttava, olen vain lihava ja ruma, liian suuri mahdolliseksi. Luin erään anorektikon blogia ja mieleeni tuli lause.

"Olen liian suuri ollakseni syömishäiriöinen."

Ja edelleen olen tuota mieltä. Ei mun ongelmat edes ole pahoja. Niinkuin tämäkin päivä. Unohdin kaiken ruokaan liittyvän lähestulkoon kokonaan. Mulla on hyviä päivä ja huonompia päivä ei voi kutsua edes huonoiksi, ne ovat vain vähemmän hyviä. Kun laihduin lähes 20 kiloa muutamassa kuukaudessa, sain kannustusta. Koska lihavien on tarkoitus laihtua. Keinoilla millä hyvänsä.

"Mä olen niin vahva, ettei tää syömishässäkkä saa koskaan mua kokonaan valtaansa."

"Mutta entä jos vallassa oleva yhtäkkiä päättääkin luovuttaa ohjakset toisaalle?"

"Oli miten oli, mutta haluan taas olla mahdollinen. Laihtua täytyy."

"I'll look after you"

Tänään mulla on oikeasti hyvä olla. Todella vapaa hengittää. Aamulla, kun menin pesemään hampaitani, katsoin peiliin. Asetin hiuskiehkuran korvan taakse, hieraisin uniset silmäni auki ja hymyilin aidosti. Mitä ihmettä tapahtuikaan? Näytin nimittäin kauniilta siinä hymyillessäni! c:

"Kaikki korjaantuu kyllä."


"Mä en rasitu millään tapaa siitä, että kerrot mulle mitä sun päässä liikkuu. Sä et tuu ikinä olemaan mulle hullu tai sairas. Rakastan sua."

"Mulle sun ei tarvii esittää mitään. Haluan tietää, mitä sulle oikeasti kuuluu. Se ei tee susta yhtään tylsempää tai vähemmän kiinnostavaa, jos sulla on huono päivä ja kerrot siitä. Enkä mä oo lähössä tai katoamassa mihinkään"

Eilen mä repäsin. Eilen mä nimittäin kerroin Tomille näitä samoja mietteitä, mitä täällä oon kirjotellu. Nimittäin tajusin, että ei mulla ole mitään mahdollisuutta korjaantua, jossen saa siihen tukea.

Mä itse tiedän, mikä on mulle parhaaksi.

Paskat. En ole kyllä tähänkään mennessä tiennyt.

Kerroin Tomille, mistä kaikista ajatuksista, säännöistä ja tavoista haluan eroon. Ja millasia juttuja olisi ehkä hyvä vähän jopa pitää silmällä.

Kaupasta ostetaan vai täsmämäärä herkkuja, ei mielettömiä määriä kaappeihin odottamaan. Koska vieläkin saattaa tulla ahmimiskohtauksia. Saatan syödä mielettömiä määriä, aina huonoon oloon asti. Ja koska nykyisin en saa oloani parantumaan tyhjentämällä samantien ahmimisen jälkeen vatsaani, paha olo jää tuntikausiksi. Hyi. Pidemmällä aikavälillä haluan oppia siihen, että kun jotain hyvää on tarjolla, sitä voi myös jäädä säästöön. Ei tarvitse ahmia kaikkea kerralla. Jos olen kylläinen, ei tarvitse syödä lisää.

Haluan eroon "välivaihe"-ajattelusta. Ei ole mitään vaiheita, on vain tämä elämä. Ei ole "huonoa ajanjaksoa" ja "täydellistä ajanjaksoa" ruuallisesti. Ruoka on vain tapa, joka kuuluu elämään. Ei siihen kuulemma tarvita mitään erityisiä sääntöjä. Kunhan vain syö, ja vielä oppii nauttimaan syömästään. Vaikka sana terveellinen kammottaa minua, ehkä vielä opin sisäistämään senkin. Terveelliset elämäntavat. Hui, nyt liikutaan jo oudoilla vesillä. Mutta kuka sanoo, ettei oudoilla vesillä voisi olla kiehtovaa liikkua?

Pelottavin puheenaiheemme oli puntari ja mahdollisesti siitä luopuminen. Hyvän olon ei minun kohdallani kuulu tulla vain pienemmästä lukemasta puntarilla. Haluan saada sen hyvän olon aivan muuta kautta. Siitä tunteesta, kun kroppa voi hyvin ja mieli on iloinen. Haluan rakastaa ihmisiä ympärilläni ja tuntea itseni rakastetuksi. Haluan rakastaa heitä enemmän, kuin puntarin lukemaa.

Uskallanko mennä niin pitkälle? Mitä teen, kun en pääsekään tarkistamaan, onko paino noussut pidettyäni herkkupäivän?

Tällä hetkellä vastaus on vahva kyllä. Tunnen itseni ja ajatukseni sen verran hyvin, että tiedän puntarin olevan lähestulkoon pahin ja sairain asia elämässäni. Tiedän, ettei ole normaalia astua vaa'alle tunnin välein. Join puoli litraa vettä, painonikin nousi puoli kiloa. Miksei aineenvaihduntani toimi reippaammin. Ei, ei ja ei. En halua myöskään enää tehdä kännykän kalenteriin merkintöjä tavoitepainosta. Olen koukussa siihen. Merkitsen aina kahden viikon välein noin kahdeksi kuukaudeksi eteen päin tietyn tavoitteen painolleni. Kaksi viikkoa ja -2 kiloa tästä määrästä. Kuukausi ja olisiko peräti -5? Kahdessa kuukaudessa -10? Eihän se ole kuin vähän päälle kilo/viikko.

Tiedän sen. Hyvin pelottava ajatus, kuin ottaisi askeleen täysin tuntemattomaan. Mutta.
Aivan ehdottomasti on paras keino päästä näistä tavoista eroon...

Puntarista luopuminen.

Keskusteltiin me kyllä kaikesta muustakin. Suhteestani liikuntaan ennen ja nyt (Tomi ehdotti, että käydään ensi talvena pulkkamäessä!), uupumuksen ihanuudesta, pyörtyilystä ja vihasta ja pettymyksestä itseä kohtaan. Mutta kun tuli mun aika mennä nukkumaan, sain lukea kauneimmat, lohduttavimmat ja eniten tällä hetkellä turvaa tuovat sanat näytöltäni:

"Älä ikinä pelkää. Mä kyllä pidän susta huolta."

"Rakastan sua."

Tänään on oikeasti tulossa parempi päivä. Tunnen sen luissani.

Sopisikohan tädin tarjoama sininen sohva uuteen kämppään, vai pitäisiköhän vielä katsella huuto.netistä muitakin?

Hymyilyttää. Taidan lähteä vierailulle katsomaan tätä kuuluisaa sohvaa, jota tätini meille olisi halvalla myymässä. Jossei sohva miellytä, niin ainakin tädillä saa aina niin hyvää kahvileipää :-)

Tänään rakastan ja olen rakastettu.

mennyt, nyt, tuleva - mihinkä sitten?

Uuvuttaa. Liikaa ajatuksia kerralla päässä.

Nyt saattaa tulla sekavaa tekstiä, ajatuksia purettuina epämääräisiin lauseisiin ja aivan väärissä järjestyksissä. Mutta aivan pakko saada purkaa ne.

En nimittäin oikein tiedä missä mennään.

Olenko sekaisin?

Nyt

Valvoin viime yönä lähemmäs kello kolmea. Käytin aikaani lukien internetin ihmeellisestä maailmasta toisten ihmisten ajatuksia. Syömisestä, rakkaudesta, tunteista, elämästä. Ja pienen hetken todella tunsin, etten ole sen oudompi kuin muutkaan. Muillakin on ongelmia, suruja, huolia ja murheita. Tämä ajatus helpotti omaa oloani suuresti.

En ole asioideni kanssa yksin.

No en tietenkään ole. Minulla on perhe, ystävät, Tomi. Silti.. Tämäkin asia mua hävettää myöntää. Mutta tuntuu kuin olisi silti selvittävä yksin. En halua olla rasite, en kellekään vaivaksi. Kuka haluaa ystävän, tyttären, siskon tai tyttöystävän, jonka mieli on vääristynyt, kummallinen, erikoinen. Haluan olla muille ongelmaton, hyvä kuuntelija ja huolien selvittelijä. En minä itse ansaitse sellaista huolenpitoa. Mä oon niitä ihmisiä, joille on oikeus todeta "Kyllä se siitä." Miksi ihmeessä en selviäisi yksin? Sainhan aivan itsekseni lopetettua ruuan tahallisen oksentelun ollessani vain 15- vuotias. Nyt kun olen viisi vuotta vanhempi, ongelmien ratkaisun luulisi olevan vielä huomattavasti helpompaa.

Mä olen itse paras tietämään, mikä mulle on hyväksi.

Tomi on niin ihana, että haluan olla sille täydellinen. Hauska, rento, huoleton, menevä. Niin, ja hyvännäköinen. Musta on epäreilua, etten oo täydellinen täydelliselle ihmiselle. Riittävä. Miksi ihmeessä menin kertomaan sille mun huonoista päivistä, säännöistä ja rikkinäisistä perhesuhteista? Mikään näistä ei ole varsinainen ongelma, ainakaan pysyvä sellainen.

Sitten muistan taas Tomin sanat.

"Sä oot mulle täydellinen juuri tuollaisenaan. Oikeesti. Tuohon tyttöön mä rakastuin ja mitä enemmän susta saan tietää, sitä syvemmin rakastun lisää."

Ja mä tiedän, että se ihan oikeasti tarkottaa sitä, mitä sanoo. Siksi mä oon sille kertonutkin kaiken. Kaiken. Pelottavaa aatella, että joku toinen tietää susta KAIKEN. Ja silti rakastaa sua. Kaikki viat, heikkoudet, virheet joita oon tehny.. Ja ne kuulemma vaan on mukana muodostamassa musta täydellistä pakkausta.

MITÄ HELVETTIÄ MÄ VIELÄ SITTEN TÄSSÄ VALITAN?!

Koska edelleen. Tiedän mutten tajua.

Tuleva

Mitä tapahtuu, kun muutetaan saman katon alle? En voi enää ikinä elää pelkällä kiivillä päivässä, puolittaa veitsellä ruispalan kantta ja syödä sen lounaaksi sellaisenaan, täyttää vatsaani vedellä tai hiilihapotetulla juomalla ja näin jättää aterioita välistä, välttää lämpimiä ruokia ja syödä tilalla raejuustoa tai maitorahkaa.. Tiedän, toi kaikki kuulostaa pahalta, mutta en mä sitä ole koko aikaa tehnyt. Vain keväällä tammikuusta kesäkuuhun. Ja silloinkin repsahtelin, useinkin. Nauraisitte, jos tietäsitte miltä näytän. Mä oon lihava. Luultavasti sanositte, että jatka toki noilla elämäntavoilla toinenkin puoli vuotta, niin saadaan sustakin vähän enemmän normaali. Mutta jostakin syystä Tomi ei niin ajattele. Se haluaa, että mulla on kaikki hyvin. Se jopa haluais seurata mun puntarilla käyntiä. Kyseli tavoitepainosta ja sen realistisuudesta. Se sallii mun laihtuvan. Vaikka kuulemma oon sille hyvä minkä tahansa kokoisena. Mutta se tuntee mut jo niin hyvin, että tietää mun kehon, sielun, itsevarmuuden ja koko olemuksen tarvitsevan painonpudotusta.

Tomi on jo katsellut netistä terveellisiä ruokaohjeita (hän on ammatiltaan kokki). Se alottaa mun kanssa karppauksen, eli vähähiilihydraattisen dieetin. Keväällä olin karppauksella, mutta en yhteiskunnallisesti ajateltuna terveellisellä sellaisella. Rakkaani haluaa näyttää, että terveellisen ruokavalion ei tarvitse olla itsensä näännyttämistä. Me siis tullaan syömään samoja ruokia sen kanssa. Joka päivä. Jouluun asti. Miten ihmeessä mä voin sitten syödä paremmin (vähemmän) kun Tomi? Mun pitäs olla se, joka kontrolloi, on ohjaksissa ruuan suhteen. Ainakin oman ruokani. Ja mielelläni katselisin, kun Tomi saisi herkutella, nauttia joka suupalasta. Se ansaitsee sen. Mä en.

Mennyt

Tällä hetkellä mun oloa vähän huonontaa se, että olen porukoillani. Täältä tää koko syömiskierre on lähtenyt.

Ehkäpä nyt olisi aika kertoa hieman taustoistani, juuri syömisiin liittyen.

En ole katkera vanhemmilleni, en missään määrin, mutta mulle on syötetty pienestä asti hyvin epäterveellisiä ruokia. Paljon herkkuja. Kun muistelen lapsuuttani, monet perheeseen liittyvät hyvät muistot syntyvät juuri ruuasta. Kun leivottiin yhdessä joulupiparit, kun isi paistoi itse ampumaansa hirveä, kun sisko loihti upean synttärimenun.. Ruoka on siis ollut tärkeässä asemassa perheessämme aina. Äitin periaate on, että herkkuja pitää aina olla tarjolla. Keksejä, jäätelöä, karkkia, leivonnaisia.. Mitä vielä.

Ala-asteen viidennellä luokalla siskoni sanoi mua ensimmäisen kerran läskiksi. Niin läskiksi, etten koskaan saisi poikaystävää tai muutenkaan menestyisi elämässä. Se satutti. Se satutti itseasiassa niin paljon, että aloin tuijottaa peilikuvaani. Ja oikeassahan siskoni oli. Olin jo pienenä lihava kuin talvivarastoa keräävä orava. Siitä se sitten lähti. Aloin syömään hyvin vähän. Kuitenkin riittävän paljon, ettei kellään heräisi minkäänlaiset epäilyt syömisieni suhteen. Ja juoksin. Paljon. Välillä pyörryin lenkilläni, mutta se ei menoa haitannut. Muistan hyvin tarkalleen, kun tuli kutosluokan terveystarkastukset. Olin laihtunut päälle 10 kiloa ja kasvanut pituutta viime vuoteen nähden 11cm. Terkkari oli hyvin tökerö ja kysyi, että eihän mulla ole ongelmia, anoreksiaa tai vastaavaa. Muistan miten helppoa oli valehdella.

"Mulla on kaikki hyvin."

Olen jälkeenpäin katsonut vanhoja vaatteitani tuolta ajalta. Ne ovat oikeasti aika pieniä. Miten ihmeessä silti en uskonut laihtuneeni laisinkaan? Peilistä edelleen tuijotti se sama vanha läskikasa, joka aina ennenkin. Ei mulla ole syömishäiriötä, eikä ole koskaan ollutkaan. Ei lihavien laihduttamista voi kutsua millään tapaa häiriöksi, ei vaikka keinot painonpudotukseen olisivat kuinka radikaaleja. Tosin yläasteen kaksi ensimmäistä luokkaa meni oksennellessa silloin tällöin. Mutta sitäkin tein vain ensin ahmittuani valtavia määriä. Paino nousi, koska enää en ollut syömättä, ja aloin vihata liikuntaa. En halunnut enää pyörtyä lenkilläni, en kokea sitä pahaa oloa, jonka saa kun hengästyy aivan liikaa.

Kuten jo mainitsin, yhdeksännellä luokalla lopetin oksentelun. Kuinka sen tein, siitä en ole varma., mutta aivan yksin projektini toteutin. Vieläkin on niitä päiviä, jolloin kunnolla herkuteltuani helpoimmalta tuntuisi juosta vessaan ja oksentaa se kaikki pois. Mutta en niin vaan tee. Yksinkertaista. Ei on ei. Se on mun sääntö. Ei enää oksentelua. Se on ällöttävää (ja siitä saattaa jäädä helposti kiinni).

Lihoin lukion aikana lähes 25 kiloa. Kyllä, luit aivan oikein, ja minun itsenikin tuottaa ongelmia edes kirjoittaa noin suurta lukemaa. Koko tuona aikana en nimittäin myöntänyt itselleni, kuinka lihavaksi olin päässyt. Sokeuduin peilille ja valokuvia välttelin, kuurouduin kommenteille ja menin tunnottomaksi kehon tuntemuksille. Kunnes ylioppilaskuvat herättivät minut. "Onko tuo muodoton paakki oikeasti MINÄ? Missä välissä olen päässyt tuohon.. TÄHÄN kuntoon?"

Syksyllä 2010 aloitin parturikampaajan opinnot. Luokallani kaikki olivat tyttöjä. Kauniita, laihoja, muotitietoisia, itsevarmoja, upeita tyttöjä. Syksyn jatkoin vielä omissa maailmoissani myöntämättä lihavuuttani. Juhlin ystävieni kanssa paljon.. Join ja välillä jopa poltin tupakkaa. Hyi. Tammikuussa ilman sen suurempia ajattelemisia aloin karppaamaan. Aloitin aivan normaalisti, netistä keräilemieni ohjeiden mukaisesti. Kuukauden jatkettuani aloin kehitellä omia sääntöjäni. 1200 kaloria päivässä, syöt mitä syöt. 800 kaloria kyllä pitää riittää. Lopulta menin 500 kaloriin. Join mehukeittoa ja vettä pitääkseni nälkää loitolla. Ruuaksi kanasalaatti kananmunalla. Joskus iltapalaksi maitorahkaa ja ananasta tai raejuustoa. Jos nälkä alkoi jo satuttaa kehoa, niin sallin ruispalan puolikkaan. Laihduin neljässä kuukaudessa 18 kiloa ja tunsin oloni paremmaksi kuin aikoihin.

Sitten kesäkuussa tapasin Tomin kasvotusten. Hän sanoi, että näytän vaan paremmalta kuin valokuvissa. Että olen todella hyvännäköinen. Minä? Hyvännäköinen? Oho. Kyllä mä oon saanut niin ennenkin kuulla, useinkin, mutta en ikinä niin vilpittömästi kuin Tomin suusta. En ole koskaan aikaisemmin seurustellut, olen ollut sitoutumiskammoinen ja miesvastainen koko ikäni. Miehiä on silti ollut, säätöjä ja ihastumisia, mutten ole koskaan antanut niiden johtaa pidemmälle. En ole halunnut päästää ketään lähelle. Sitten tuli Tomi ja vei jalat alta. Mutta takaisin asiaan. Tomin kanssa, kaukosuhteessa ja vastarakastuneena, kesä pyörähti. Aina rakkaani kanssa söin normaalisti ja yksinollessani vähän miten sattui. Silti en ole lihonut kuin kilon kaikesta keväällä laihduttamastani määrästä. Siitä olen ylpeä, mutta myös hieman hämmästynyt. Olen sallinut itselleni aivan liikaa ja silti ei kehoni turpoa. Tunnen sen aina turvonneen, mutta puntari ja vaatteet kertovat eri tavalla. Täytyy se siis kai uskoa.

Mihinkä sitten?

Haluan olla normaali.

Haluan ajatella terveellisesti.

Haluan voida hyvin, niin itseni, kuin Tomin takia.

Miksi silti janoitsen sääntöjäni?

Pitkä on matka mahdottomasta mahdolliseen

Huomenta.

"Huonomminkin voisivat asiat olla, eikö?"

Tämä ajatus päässäni heräsin sateiseen aamuun. Eilisen ajatukset tuntuvat jotenkin kaukaisilta, vierailta. Pitkät yöunet tekevät aina hyvää.

Mun täytyy silti myöntää jotain. Ei, tänään en jaksa pelätä. Mutta mua hävettää. Hävettää, että myönsin Tomille kaiken mun typeristä säännöistä, ajatuksista. Vaikka se sanoo, että se rakastaa mua juuri tällaisenaan. Ja haluaa auttaa mua pääsemään mun tavotteisiin.

"On ok laihuttaa, mutta tuut huomaamaan, ettei itseään tarvi näännyttää ja kuluttaa täysin loppuun sen takia. Käydään yhdessä kaupassa, syödään hyvin, nautitaan ruuasta. Aikaa se vie, mutta tiiän, että juuri sen ajan kanssa saadaan sun ajatusmaailmaa enemmän mun kaltaseksi. Siihen haluan uskoa."

Mutta entä jos eläisin säännöilläni vaikka jouluun asti. Pitäisi parhaillaan lähteä kilo/pari viikossa, sen verran painava olen ja ylimääräinen lähtee helposti tästä läskikasasta. Jouluna voi sitten syödä, jopa herkutella. Ja uuden vuoden jälkeen aloitan normaalit syömistottumukset. Toisaalta voisin jatkaa tavoillani vaikka helmikuuhun, niin pääsisin jo lähelle tavoitepainoani. Eihän se ole kuin 4 kuukautta uupumusta ja vähäistä ruokaa. Mutta entä sen neljän kuukauden jälkeen. En halua kiloja takaisin. Jos jatkaisinkin vaikkapa toukokuuhun, niin pääsisin siihen tavoitepainooni. Ehkä varulta hieman sen alle, jos kiloja sitten lopetettuani takaisin tulee...

"Ei me toimita näin. Yhdessä me selvitään muutenkin. Oon aina sun tukena."

Kuulen Tomin sanat päässäni. Se ei kertaakaan ole sanonut, että mä en olisi normaali tai että olisin sen mielestä mieleltäni sairas. Se on sanonut, että haluaa mun olevan onnellinen. Se kuulemma tietää, ettei jatkuva kalorien laskenta ja ruuan miettiminen voi musta millään pitkällä tähtäimellä tehdä onnellista. Se on siinä niin väärässä. Vaikken juuri nyt ehkä olekaan tämän asian tiimoilta onnellinen, se johtuu vain siitä, että tavoitteet ovat niin kaukana. Vielä vähän aikaa, muutama kuukausi ja voin luopua säännöistä. Kun liian suuresta, mahdottomasta matikan kaavasta tuleekin mahdollinen. Numerot vihdoin täsmäävät.

"Tekeekö pienempi kroppa minusta paremman ihmisen?"

"Osaanko pitää tavoitteeni, enkä tehdä niistä mahdottomampia aina tavoittelemani askeleen jo saavutettuani?"

"Missä vaiheessa musta tuli niin pinnallinen ihminen, että vasta kaunis, mun silmää miellyttävä keho tekisi musta onnellisen?"

Okei. Tää päivä on parempi kuin eilinen. Mä päätän niin. Se on mun tämän päivän sääntö.


"Jos mua kerta rakastetaan juuri tällaisenaan, miksi en voisi itsekin niin tehdä?"

Täydellisyyden tavoittelua

Näin mun hei kuuluu aatella.

"Mulla on asiat ihan loistavasti."

Kyllä. Olen suunnattoman rakastunut. Poikaystäväni on hellä, ymmärtäväinen, hassu, kertakaikkisen upea juuri sellaisenaan. Ja pisteenä iin päälle rakastaa mua takaisin. Meidän side on juuri sellainen, jota ei vaan voi selittää. Jo nyt vahva. Ollaan muuttamassa yhteen ensi kuun alussa. Ei enää kaukosuhdetta, jota minun herkkä, ikävöivä ja herkästi murheellistuva luonteeni ei olisi kestänyt kovin kauan pidempään. Kaipaan lämpöä ja läheisyyttä, kosketusta ja ja kuiskutuksia korvaani.

Hieman tietoa uteliaille suhteestamme. Tomi, vuoden minua vanhempi. Tavattiin netissä tammikuun alussa, nähtiin kasvotusten kesäkuussa. Jotenkin vaan rakastuttiin samantien. Siitä asti yhdessä. Kaupunkinsa aivan toisaalla minuun nähden. Nyt muuttamassa yhteen ja eipä ole minun sitoutumiskammoista tai miesvihoista enää tietoakaan. Kaverini sanoessa: Olen pilalla. Itse kutsuisin tätä vain yllättäen minut löytäneeksi rakkaudeksi.


Kirjoitin sydämeni portille "Ei läpikulkua." mutta rakkaus saapui nauraen ja sanoi "Pääsen minne haluan."


Viime keväänä jätin parturi-kampaajan koulutuksen kesken. Ehdin käydä koulua noin 7 kuukautta, kunnes permanentteja ja värjäyksiä tehdessä henkeäni alkoi ahdistaa. Kävin pitkään tutkimuksissa, mutta lopulta mulla ei todettu astmaa. Toukokuussa lääkäri kuitenkin totesi, että parempi jättää koulu, ellen ole valmis siihen, että astma saattaa mulle joskus puhjeta. Surustani huolimatta päätin jättää koulun. Terveys ennen kaikkea.

En jaksa nyt kertoa, minkä ahdistuksen ja murheen kävinkään lävitse, kun tein päätöksen unelmieni koulun suhteen. Enkä edes yritä alkaa selittämään, kuinka vaikeaa oli keksiä mitään mahdollista alaa tulevaisuudelle, kun pitkäaikainen, melkein toteutunut haave jäikin saavuttamatta typerän allergian takia. Mutta siis. Työkkärissä sanottiin, että mun kannattaisi tehdä harjotteluja. Näin näkisin, mikä mahtaisi olla sopiva ammatti/ala. Päädyin harjotteluun päiväkotiin ja jo viikon siellä työskenneltyäni tajusin, kuinka paljon oikeasti rakastankaan lapsia! Tässä siis yksi riemun aihe lisää: Luulen löytäneeni (toisen) mulle täydellisesti sopivan alan.

Ystäväni ja perheeni ovat lähelläni aina kun heitä tarvitsen. Ja tämä toimii tietenkin toisinkin päin, olen aina olemassa heitä varten.

Raha-asiatkin hoituivat vihdoin kuntoon, kun Kela teki päätöksen työmarkkinatukeni suhteen ja Tomin isä lupasi maksaa takuuvuokramme uutta asuntoa varten.

Minulla on siis syitä iloita. Enemmän kuin suurimmalla osalla ihmiskuntaa.

Miksi sitten itken?

Juuri tällä hetkellä en ansaitse pahaa oloa. Niin mä ajattelen. Varsinkaan sääliä en ole ansainnut. Vähiten itseltäni. Joka kyynel, jonka nyt vuodatan on hukkaan heitettyä tunnetta.

Mikä oikeus mulla on valittaa epätäydellistä, rumaa kroppaani, kun juuri söin karkkia ja eilen pizzaa. Olen paisunut pullahiiri ja se ei muutu, jos vaan kyynelehdin tyynyäni vasten. Vielä vähemmän olen oikeutettu tuntemaan mielipahaa siitä, että Tomi ei aina ihan ymmärrä. Eihän sen tarvitsekaan ymmärtää, ei kukaan voi, eikä kenenkään tarvitse. Mun mieli on outo, ailahtelevainen. Joskus syön, joskus en. Ahmin, mutten (enää) ikinä tyhjennä sen jälkeen vatsaani väärin keinoin. Ahmimista seuraa helposti kolmenkin päivän syömättömyys. Ja kun olen Tomin kanssa, on helppoa teeskennellä itsellensäkin, että kaikki on kunnossa. Syön lämpimätkin ruuat ja muutenkin kaiken mitä tarjotaan. Tähän kaikkeen pystyn seuraavan ajatuksen voimalla:

"Tämä on vain välivaihe. Kun jään taas yksin, olen syömättä vaikka viikon, juon vain mehukeittoa ja raejuustoa. Pakko sallia tämä, ettei kukaan tajua mitään. Mulla on kaikki hyvin"

Ei siinä mun mielestä ole mitään väärää, että laihtuu lähes 20 kiloa neljässä kuukaudessa, kun on vaan syömättä. Liikkuu ja ei syö - laihtuu. Peilikuvaa voi taas kolmen vuoden tauon jälkeen vilkaista vähän. Enää en ole muodoton paakki. Mutta matkaa on vielä.. Niin kovin paljon. Mitä sitten, jos muutaman kerran pyörtyy. Uupuminen on palkitsevin tunne, jonka tiedän. Silloin lepo on ansaittu, kun jalka ei kanna ja päässä vain surraa tyhjyys, kun uuvuttaa niin kovin. Ja voi että nautin sääntöjeni noudattamisesta. Onko muka väärin korvata ateria lasilla mehukeittoa? 500 kaloria päivässä kuuluisi riittää, 800 huonoina, nälkäisinä päivinä. Kun menee yli tuhannen kalorin.. Voi sitä syyllisyyden määrää.

"I'm a creep. I'm a weirdo."

Niin. Hassua. Nauran itselleni kun luen tuon edellisen kappaleen uudelleen. Tottakai mun päässä on jotain vikaa, jossei tuo tunnu väärältä. Tiedän sen. Tiedän mutten tajua. Mutta mikä mua tässä oikeesti tällä hetkellä pelottaa ja ahdistaa.. Kerroin kaiken viime yönä Tomille. Mehän muutetaan yhteen, se olisi asian joka tapauksessa itse joskus vielä huomannut. Ja mielummin kerroin asioista itse, kuin että olisin antanut sen huomata niitä pikkuhiljaa. Mua pelottaa, että menetän hallinnan ja etten saa enää noudattaa sääntöjäni. Tomi lupasi, että se huolehtii musta. Ei ahdista nurkkaan, mutta ajan kanssa auttaa "paranemaan". Hyi. Ei mun tarvi parantua, koska en ole sairas.

Enhän?


Asiat on hyvin.

Asiat on todella hyvin.

Asiat on lähes täydellisesti.


Miksi silti vieläkin itken?

Unelmia ja raparperitaivasta

Mitä minä tässä teen. Hölinöimässä asioitani maailmalle. No, ahdistaa. Ei ole ketään kelle juuri nyt puhua. Yksinäisyyden tunne ravistaa ja painaa turvallisuuden tunnetta alas, alemmas. Pelkkiä sanojahan nämä. Mutta ootteko huomanneet, että sanoilla tätä maailmaa hallitaan?

"Kyllä se siitä."

Mielestäni nuo kolme pientä sanaa ovat maailman julmimmat, kylmimmät, mitättömimmät. Sama kuin sanoisi vain "Jaa." Kolme sanaa, joilla paeta vaikeista hetkistä helpoiten. Kuka oikeasti kehtaa tuon, ah, niin lohduttavan, lauseen jälkeen enää jatkaa kertomista ongelmistaan, murheistaan, synkemmistä asioista. Se on kuin toinen sanoisi: "Okei tämä aihe tässä, seuraava kiitos!"

Kerroin äidilleni kouluahdistuksestani 13-vuotiaana. "kyllä se siitä."

Pitkän harkinnan jälkeen avauduin todella hyvälle ystävälleni, kutsuttakoon Leenaksi, ongelmistani syömisen suhteen. "Joo mut hei, kyllä se siitä!"

Viime keväänä pitkän sairastelun ja ahdistuksen myötä jouduin jättämään parturi-kampaajan opintoni kesken. Itkettyäni siskolleni tunnin verran puhelimeen unelmien murtumisista, tulevaisuuden suunnitelmien murskautumisista ja kaiken tämän tuomasta pahasta olosta vastaukseksi yllätyksekseni (!) sain: "Ihan oikeesti, kyllä se siitä!"

Ei enää ikinä. Ei se hei siitä. Hetki sitten tein sopimuksen itseni kanssa. Kun on paha olla saa raivota, itkeä, lahnata sängynpohjalla nousematta koko päivänä siitä, syödä suklaata. On ihan ok, että joskus ei mene niin hyvin. Juuri sillä hetkellä ei ole pakko ajatella, kuinka aika auttaa. Asioilla on tapana järjestyä. So what, juuri nyt olen rahaton ja ihmissuhteet ahdistaa, anna mulla olla just sen olon, joka onkin. Tiedän, että ei se ole ainaista, mutta ei sitä ole pakko itselleen jankuttaa.

Tämä on kai jonkin sortin alustus blogilleni. Luultavasti monissa teksteissäni ei edes näy tätä kylläsesiitä-teemaa. Mutta sallikaa se, olen vain ajatuksiani purkava höppiäinen.