Herään taas kyyneliini. Niinkuin joka ikinen aamu viimeiset kaksi viikkoa. Huomaan vieressäni levotonta unta nukkuvan Tomin. En halua herättää häntä.
Minua pelottaa. Muistan menneet. Syömisongelmat, yksinäisyyden, ahdistuksen, kieroutuneet perhesuhteet. Sen tunteen kun ei oikeasti ollut ketään kelle puhua. Kelle puhua oikeista asioista, joku jonka olkaa vasteen itkeä. Ja muistan sen pimeyden. Pimeys muistuu mieleen liiankin helposti. Voin muistaa pimeyden niin elävästi, että melkein olen jo sen ympäröimänä.
Sitten käännyn taas katsomaan Tomia. Kuuntelen hänen levollista hengitystään. Ilmekin on levollinen, jollei lasketa hieman liikehtiviä silmäluomia. Kuin kuullen ajatukseni rakkaani avaa silmänsä, pyyhkii kyyneleeni ja tarraa suojaavat kätensä ympärilleni.
"Ei mitään hätää, mä oon tässä."
Itken ensin hiljaa, lopulta hysteerisesti, niin etten meinaa saada henkeä. Mutta sitten tunnen Tomin kätten rauhalliset sivelyt selälläni, suloiset suukotukset otsallani, hengityksen kasvoillani. Ja rauhotun.
Mun menneisyys ei ole ollut ruusuilla tanssimista. Ja tämän olen tajunnut vasta nyt. En ikinä ole puhunut huonoista ajoistani kellekään, edes perheelleni. Olen aina pelännyt, että muut haluaisivat minut pois elämästään, jos tietäisivät, kuinka rikki olen sisältä. Kuten Tomille eräs jälleen itkuinen ilta kuvailin:
"Kuka nyt tämmösen kanssa haluaa aikaa viettää aikaansa, masentavaa seuraa. Hyi"Mutta nyt olen päättänyt vahvistua. Tämä on se mun "low point". Tästä on matka vain ylöspäin.
Nyt otan itselleni aikaa ja annan kehoni ja mieleni käsitellä mennyttä, tätä hetkeä ja tulevaa. Ensimmäistä kertaa olen valmis muistamaan. Valmis tuntemaan. Kaiken, ei vain iloisia ja hyviä hetkiä ja tunteita.
Kun olen mietteissäni, Tomi kysyy:
"Pärjäätsä? Jaksatko sä?"
En halua enää vastata, etten ole aivan varma (niinkuin erääänä aamuna tein). Haluan vastaukseni olevan varma, kyyneletön, hymyilevä:
"Joka päivä sun ansiosta paremmin"Loppuun tämänhetkinen filosofiani.
