Missä minä menen?
Minne olen matkalla?
Tuleeko minusta valmista?
Ansaitsenko kaiken tämän onnen?
Olenko minä oikeasti minä vai kuuluisiko minun olla joku muu?
Miksi olen näin hukassa??
En aina oikein jaksaisi tätä. Siis kun kaikki on niin perkeleen hyvin. Helvetin loistavasti. Ja silti valitan ja ahdistun ja tunnen häpeää ja mieleni tummuu hetkittäin. Hyihyihyi mitä olen tänäänkin syönyt!
Viikonloppu oli ja meni. Tapasin vihdoin Tomin kavereita, ne tuli meidän tupareihin. Tulin hyvin niiden kanssa toimeen. Mutta.. Olen aina pitänyt juomisesta, mutta vain kerran aiemmin on mennyt överiksi. No nyt sitten meni toisen kerran. Pääsin melkein baariin asti, kunnes kaaduin suorilta jaloiltani naamalleni. Rakkaani lähti viemään minua kotiin. 8. paikalle osunut taksi suostui ottamaan minut kyytiin, koska olin aivan kurainen ja näytin varmaan siltä, että oksentaisin hetkenä minä hyvänsä. Tomi kantoi mut sisään kämppäämme. Sammuin ensin oksennettuani kymmeneen kertaan. Aamulla heräsin armottomaan olotilaan ja aijjaij sitä häpeän määrää. Pyysin samantien Tomilta anteeksi, seuraavaksi hänen kavereiltaan. Huh, ei niitä haitannut, nauroivat vaan, että kaikillehan sitä.
Tuo asia häiritsee mua yllättävän vähän. Yleensä tuppaan häpeilemään PALJON, jos yhtään noloilen humalassa. Mutta tuosta en jotenkin jaksa olla moksiskaan. Häpeilin sen aamun, mutta nauruksihan se lopulta meni. Olin ollut kuulemma hassu. Ei muistikuvia - luultavasti parempi näin.
Tomi lähti jouluksi kotiinsa ja minä omaani. Tai siis porukoillemme. Kai voin jo kutsua Tomin ja mun kämppää kodiksi, koska siltä se alkaa tuntua. Hui. :)
Mulla on Tomia ikävä. Nähdään seuraavan kerran ennen uutta vuotta, menen juhlimaan aattoa Tomin kotikaupunkiin. Eli yhdeksän tai kymmenen yötä ilman rakasta kainalossa tuhisemassa. Minun päätäni hänen rinnallaan, kuunnellen sydämen tasaisia, rauhottavia lyöntejä. Tuntien käden rauhoittavat ja turvaavat sivelyt selälläni. Sanoja:
"Minä rakastan sinua."
Olen säälittävä.
Minun kuuluu voida hyvin ilman Tomiakin. En saa vaipua masennukseen ja epätoivoon - turvattomuuden tunteeseen ollessani yksin. Tai siis enhän edes ole ikinä yksin. Mulla on aina mun perhe ja ystävät. Mutta ilman Tomia.. Kyllä. Tunnen olevani yksin, vaikka ympärilläni olisi 100 minusta välittävää, läheistä ihmistä. Koska kukaan heistä ei tunne mua niinkuin Tomi. Tomi tietää miten vaikeeta syöminen tai peiliin katsominen voi olla. Tomi tietää minkä helvetin mä oon käyny läpi. Jota vastaan taistelen vieläkin hetkittäin. Tomi on ainut, joka tietää sekä välittää.
Miten ihmeessä olen uskaltanut päästää toisen ihmisen niin lähelle oikeeta mua?
Entä miten ihmeessä se toinen ihminen voi välittää musta - aidosta musta?
Mähän olen rikki. Hieman ehjempi kuin ennen. Mutta en läheskään valmis.
Huoh. Ihan oikeasti. En jaksaisi.
Olen niin kamalan hukassa.
Yksin pimeässä.
Miksi täällä on niin tuttua olla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti