tonttutyttö

Voi kun minäkin kelpaisin joskus tuollaiseen asuun - ja näyttäisin vielä hyvältä siinä!

Tomi kertoi käyneensä kavereiden kanssa katsomassa tonttutyttöä - strippaamassa. En todellakaan ole mustasukkasta tyyppiä, eikä tuo minua millään tapaa häiritsekään. Aloin vaan heti miettiä, miten täydellisen kehon vaatii strippaaminen. Jo kehonhallinta on oltava kunnossa siinä pöydällä, tangon ympärillä keikuttaessa, mutta on myös näytettävä todella hyvältä.

Seksikkäältä.

Haluaisin olla seksikäs. Mieleni on sitä aina aika ajoin, ajattelen seksikkäästi ja katseeni on viettelevä. Mutta tämä kroppa.. Jos joku tietäisi, mitä kaikkea olen syönyt kahden edeltävän päivän aikana.. Saattaisi pyörtyä jo pelkästä kauhistuksesta. Siitä on seksikkäät hyvin kaukana. Mutta yritän kyllä pitää mieleni poissa syömisistä ja nauttia täysin rinnoin joulusta. Joulun jälkeen voisinkin sitten olla vaikka pari viikkoa paastolla - juoda vaan mehukeittoa ja syödä ruisleipää ja raejuustoa. Ainiin, se Tomi. En saa enää tehdä noin, en elää noilla säännöillä.

Millä ihmeellä minä siis saan "rangaistua" itseäni tästä kaikesta ahmimisesta?

Hups. Käytin juuri sanaa rangaista. Äh.

NYT unohdan syömiset! Tai siis nautin ruuasta! Porkkanalaatikko, kinkku, suklaa, jälkiruuat..

NAMNAM!!

Ketä minä huijaan? Entä ne kalorimäärät?

Tämä on sotaa. Minä vastaan minä.

Olen varma että voitan.

I'm lost.

Kuka minä olen?

Missä minä menen?

Minne olen matkalla?

Tuleeko minusta valmista?

Ansaitsenko kaiken tämän onnen?

Olenko minä oikeasti minä vai kuuluisiko minun olla joku muu?

Miksi olen näin hukassa??






En aina oikein jaksaisi tätä. Siis kun kaikki on niin perkeleen hyvin. Helvetin loistavasti. Ja silti valitan ja ahdistun ja tunnen häpeää ja mieleni tummuu hetkittäin. Hyihyihyi mitä olen tänäänkin syönyt!

Viikonloppu oli ja meni. Tapasin vihdoin Tomin kavereita, ne tuli meidän tupareihin. Tulin hyvin niiden kanssa toimeen. Mutta.. Olen aina pitänyt juomisesta, mutta vain kerran aiemmin on mennyt överiksi. No nyt sitten meni toisen kerran. Pääsin melkein baariin asti, kunnes kaaduin suorilta jaloiltani naamalleni. Rakkaani lähti viemään minua kotiin. 8. paikalle osunut taksi suostui ottamaan minut kyytiin, koska olin aivan kurainen ja näytin varmaan siltä, että oksentaisin hetkenä minä hyvänsä. Tomi kantoi mut sisään kämppäämme. Sammuin ensin oksennettuani kymmeneen kertaan. Aamulla heräsin armottomaan olotilaan ja aijjaij sitä häpeän määrää. Pyysin samantien Tomilta anteeksi, seuraavaksi hänen kavereiltaan. Huh, ei niitä haitannut, nauroivat vaan, että kaikillehan sitä.

Tuo asia häiritsee mua yllättävän vähän. Yleensä tuppaan häpeilemään PALJON, jos yhtään noloilen humalassa. Mutta tuosta en jotenkin jaksa olla moksiskaan. Häpeilin sen aamun, mutta nauruksihan se lopulta meni. Olin ollut kuulemma hassu. Ei muistikuvia - luultavasti parempi näin.

Tomi lähti jouluksi kotiinsa ja minä omaani. Tai siis porukoillemme. Kai voin jo kutsua Tomin ja mun kämppää kodiksi, koska siltä se alkaa tuntua. Hui. :)

Mulla on Tomia ikävä. Nähdään seuraavan kerran ennen uutta vuotta, menen juhlimaan aattoa Tomin kotikaupunkiin. Eli yhdeksän tai kymmenen yötä ilman rakasta kainalossa tuhisemassa. Minun päätäni hänen rinnallaan, kuunnellen sydämen tasaisia, rauhottavia lyöntejä. Tuntien käden rauhoittavat ja turvaavat sivelyt selälläni. Sanoja:






"Minä rakastan sinua."

Olen säälittävä.

Minun kuuluu voida hyvin ilman Tomiakin. En saa vaipua masennukseen ja epätoivoon - turvattomuuden tunteeseen ollessani yksin. Tai siis enhän edes ole ikinä yksin. Mulla on aina mun perhe ja ystävät. Mutta ilman Tomia.. Kyllä. Tunnen olevani yksin, vaikka ympärilläni olisi 100 minusta välittävää, läheistä ihmistä. Koska kukaan heistä ei tunne mua niinkuin Tomi. Tomi tietää miten vaikeeta syöminen tai peiliin katsominen voi olla. Tomi tietää minkä helvetin mä oon käyny läpi. Jota vastaan taistelen vieläkin hetkittäin. Tomi on ainut, joka tietää sekä välittää.

Miten ihmeessä olen uskaltanut päästää toisen ihmisen niin lähelle oikeeta mua?

Entä miten ihmeessä se toinen ihminen voi välittää musta - aidosta musta?

Mähän olen rikki. Hieman ehjempi kuin ennen. Mutta en läheskään valmis.

Huoh. Ihan oikeasti. En jaksaisi.

Olen niin kamalan hukassa.

Yksin pimeässä.

Miksi täällä on niin tuttua olla?

Voihan rakkaus

Tervehdys jälleen.

Voi voi . Olen lihonut. Mutta arvatkaa mitä?

En välitä.

Olen hyvin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Oon niin jouluihminen kun voi vaan olla ja odotan ihan innoissani joulua tänäkin vuonna. Aluksi murehdin, että saattaa kilo tai kaksi tulla joulun aikana kun tulee kuitenkin herkuteltua.. Mutta nyt kun tarkemmin mietin, niin mitä väliä! Ne lähtee yleensä tasan yhtä nopeesti kun tulevatkin. Enkä kyllä jaka jouluna alkaa kaloreiden kanssa pelailemaan. Mitä sitten jos aattona lipsahtaa yli 2000:n?

Vietettiin eilen 6kk päivää Tomin kanssa. Sain lahjaksi hopeisen sydämenmuotoisen kaulakorun. Aivan ihana c: Päivä oli muutenkin täydellinen: kylpyläkäynti, jouluruuat ja läheisyyttä ♥ Jäi onnellinen mieli eilisestä.

Ja tänään tapahtui hassu juttu. Tajusin nimittäin, etten olekaan MAHDOTTOMAN painava (painava kuitenkin). Tomi nosti mut kepeästi olilleen. Ja sanoi, etten paina paljoa mitään. Kuulostaa varmaan hassulta, mutta mulle toi oli ehkä päivän kohokohta. En ole MAHDOTON niinkuin aina ajattelin.

Eilen voitin itseni. Menin nimittäin kylpylään. En ole neljään vuoteen käynyt yleisellä uimarannalla/uimahallissa tai kylpylässä. Pelkään alasti muiden edessä olemista. Tuntuu että kaikki katsoo, että "Hyi miten lihava, olisi jäänyt kotiinsa." Mutta eilen mä sen tein. Pukuhuoneessa riisuin vaatteeni (alla tosin oli jo valmiina bikinit) ja sipsuttelin suihkuun ja sieltä altaille. Voi että se tunne oli mahtava kun sipsutin nopeasti veden alle ja painuin Tomin halaukseen. Ei ahdistanut yhtään. En tuntenut, että jokaikinen kylpyläläisen silmäpari olisi liimautunut minuun, koska kehoni on niin mahdoton ja ällöttävä. Ei kukaan katsonut. Vain Tomi, sanoen "Olet kaunis"

Minä alan voida hyvin. Pikkuhiljaa. Ruoka on vain ruokaa, liikunta liikuntaa. Kehoni lähes normaali. Okei ei nyt ehkä ihan normaali vielä sentään. Mutta siitä tulee normaali - ajan kanssa. Ei ole mikään hätä.

Phiuuuh vapauttava kirjotella välillä iloisia sanoja. Ei aina pelkää murhetta ja surua.

Elämä on aika ihmeellistä.

Rakastan sitä.