Tervehdys!
Muutamiin päiviin en ole miettinyt lihavuuttani.
Hups, valehtelin.
Muutamiin hetkiin on realistisempi. Syy tähän ajattelemattomuuteen lienee, että olen niin onnellinen ja rakastunut.
Tomi on paras. :) Nytkin kun kirjotan tätä, se tossa jotain touhuilee. Kun vaan katson sitä, tulee hymy huulille. Yhessä asuessa toista oppii tuntemaan. Mitä enemmän noita pikkujuttukin opin, sitä enemmän rakastun. Upea, paras, mahtavin. Minu rakas ♥
Mutta. Eräs kaverini sanoi, että seurustelu lihottaa. Se on siinä niin oikeessa. Mä vaan syön ja syön. Ja tunnen nälkää. Ei riitä enää pelkkä tunne tyhjästä vatsasta vaan nälkä kiljuu ja raivoaa sisuksissa että ruokaa tänne perkele. Ja sitähän se saa. Saatuaan valtavan annoksen se hymyilee ja kehrää tyytyväisenä kuin kissa. Mutta vain niin pienen hetken. Kohta se kiljuu ja huutaa taas.
Haluan unohtaa nälän. Haluan unohtaa ruuan. Haluan skipata joulun ja kaikki ne mässäilyt. Haluan ahtautua omaan pieneen koppiini tuijottamaan vartaloani peilistä. Edestä, takaa, sivuilta. Ja takoa sen päähäni, että LIHAVA. Sopimaton olemaan.
Tekisi mieli huutaa. Repiä iho rikki ja oksentaa ruoka pois. Ei. Ei tekisi. En oksenna. Sitä virhettä en enää tee. Hyi, miten edes kirjoitin moista.
Ahdistaa. Kiukuttaa. Kauhistuttaa. Silti olen suunnilleen onnellinen.
Kaikki olisi hyvin ilman tätä kehoa. Luonteeni on sopiva, ihana, miellyttävä. Ei mun kroppa sovi mun mielen kanssa yhteen.
Noh. Kunhan selviän joulusta lihomatta (se onkin sitten ninjailua) niin alkuvuodesta alan urakalla pienentämään itseäni. -8 kiloa näin alkuun, sen jälkeen vielä -10. Sitten mä oon hyvä.
Ai että minäkö hyvä? Miinuskilotko kaiken korjaavat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti