cry

En osaa alottaa tätä tekstiä hienosti. En osaa alottaa sitä oikein mitenkään. Kirjoitan vaan.

Mä olen huono.
Mä olen mitätön.
Mä en riitä mutta silti olen liikaa.

Lihava.

Tomi sanoi eilen humalassa asioita. Puhui kaverinsa laihuttamisesta. Siitä miten se oli siitä ylpeä. Menin päivällä näyttämään erästä vyötäni Tomille. Vyö oli ennen sopiva, nyt se on 20cm liian suuri. Tomi vaan ihmetteli ja hymyili ja halasi. Humalassa illalla se sanoi, että tunsi olonsa äärettömän ylpeäksi kun ymmärsi sen vyön kautta paljonko oikeasti olen laihtunut. Se tietää miten mä laihduin. Ja se sano olevansa ylpeä. Itsekin olin hiprakoissani. Sanoin, että mä oon ilonen, että olen pienentynyt, mutten ole kauhean ylpeä siitä, että miten. Millä keinoilla. Niin tähän Tomi totesi:

"Sama se hei että miten! Se nyt ei oo pointti! Vaan se että sä oot laihtunu."

Toi on se mun ajattelutapa. Sain siihen kannustusta. Sama millä keinoilla, kuhan musta tulee kauniimpi. Sirompi. Mahdollisempi.

Itkettää.

Tänään en syö.