Haluan olla kaunis, en enää piilossa kilojeni takana. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen valmis olemaan normaali. En lihava, en laiha. Normaali.
Tänään. Ei huomenna.
Askel askeleelta. Ei hitaasti, mutta varmasti.
Älä pelkää. En mä katoa näihin ajatuksiin. Elämässäni on muutakin. Ystävät, perhe, rakkaus.. Mutta se kaikki muukin tuntuisi paremmalta kun olisin tyytyväinen itseeni.
Joka päivä on uusi mahdollisuus. Joku fiksu on noin sanonut ja tottahan se on. Tässä tapauksessa tarkotan terveellisiä elämäntapoja. Ei oo terveellistä syödä aamupalaksi kolme palaa vaaleaa leipää vaikka vaihtoehtona olisi ollut myös tummaa. Juoda korkeakalorista tuoremehua, kun olisi voinut valita aina yhtä raikkaan ja ihanan veden. Ja syödä päälle vielä suklaata ja toffeevanukas. En edes jaksa ajatella, miten paljon kaloreita! Hyi mua.
Hetki sitten puristelin peilin edessä kehoani. Liikaa mistä puristaa. Joka puolella aivan liikaa. Mutta mulla ei ole oikeutta valittaa. Itse olen päästänyt kehoni tähän kuntoon. Miten ihmeessä olen voinut olla niin epäkunnioittava itseäni kohtaan?! Keväällä tajusin, että ansaitsen parempaa. Ansaitsen mahtua pienempiin vaatteisiin ja näyttää kadehdittavan hyvältä. Haluan että Tomin kaverit sanovat vielä joskus Tomille selkäni takana, kuinka onnekas Tomi onkaan, kun on saanut tällaisen saaliin.
NYT. Tänään en syö.
Ei enää velttoilua. Haluan olla pieni, sopiva, ihailtava.
Kaunis ja mahdollinen.
Kysymys kuuluu: Voinko Mä antaa itseni ikinä olla sellainen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti