En ole itkenyt, en surrut tai murehtinut. Olen vain nauttinut elämästä.
Käytiin tänään äitin kanssa shopitteluilla. Löysin halvalla mikroaaltouunin Tomin ja mun tulevaan kämppään. Kuten myös torkkupeiton (hui, kuulostan kansanedustajalta!), lattialastan ja -liinan, kynttiläkippoja ja jotain pieniä juttuja. Tuhlasin pienesti myös itseeni, kun löysin viimeinkin täydellisen talvitakin! Pituus hyvä, koko sopiva, kaunis, sininen väri, upea malli.. Eikä maksanut kuin 20 euroa!
Olen joskus miettinyt, että miltäköhän miehestä tuntuu muuttaa naisen kanssa yhteen. Tänään ajatus kiteytyi Tomin kanssa käytyyn keskusteluun koskien kylpyhuoneenmattoa. Löysin upean, pörrökarvaisen maton, jossa on rivi koristekiviä. Matto oli niin kaunis ja silmiinpistävä, että minun vain oli saatava se. Soitin Tomille kysyäkseni hänenkin mielipidettään asiaan.
"Hei! Löysin upean kylpyhuoneenmaton, mutta kun en ole aivan varma, onko se susta ihan yhtä upea kuin musta."
-Öö.. Onko siinä kuinka paljon vaaleanpunaista? Perhosia, kukkakuvioita?
"Eieiei!"
-..No mitäs sitten?!
"Noh tuota.. Pitkä rivi kimaltavia koristekiviä..Eh"
-Mhh.. Koristekiviä kylpyhuoneenmatossa.. Jaahas. Paljos se maksaa?
"No mutta kun eihän sillä nyt ole väliä, mähän tän ostan! Kiitti kun sain sun siunauksen asiaan, tää on niiiiiin ihana!"
-Ai sait vai. Aivan. En vain ole enää varma tän puhelun pointista mutta okei..
"Kysyisin vielä väristä.. Mutta harmaa on kyllä paras. Eipä mulla tässä oikeastaan muuta, soitellaan!"
Kuten varmaan huomasitte, eihän siinä loppujen lopuksi paljoa Tomilta kyselty... Mutta nyt omistan kauniin kylpyhuoneenmaton, joten se on sen arvoista! :)
Söin tänä aamuna kanasalaatin. Jotenkin kaukana sisälläni heräsi ajatus, että tämä saisi riittää päivän ateriakseni. Mutta kun olimme kaupoilla äitini kanssa, nälkähän siinä iski, joten äitini ehdotti, että söisimme jotain. Pikana. Joten otimme hampurilaisateriat. Voi nami kun oli hyvää! Enkä edes laskeskellut mahdollista kalorimäärää (ennen kuin nyt tätä tekstiä kirjottaessani, enkä nytkään niin kauhulla, kuin voisin.)
Eilen illalla mietin ennen nukahtamistani, kuinka lihava olen. Kuinka en ole haluttava, olen vain lihava ja ruma, liian suuri mahdolliseksi. Luin erään anorektikon blogia ja mieleeni tuli lause.
"Olen liian suuri ollakseni syömishäiriöinen."
Ja edelleen olen tuota mieltä. Ei mun ongelmat edes ole pahoja. Niinkuin tämäkin päivä. Unohdin kaiken ruokaan liittyvän lähestulkoon kokonaan. Mulla on hyviä päivä ja huonompia päivä ei voi kutsua edes huonoiksi, ne ovat vain vähemmän hyviä. Kun laihduin lähes 20 kiloa muutamassa kuukaudessa, sain kannustusta. Koska lihavien on tarkoitus laihtua. Keinoilla millä hyvänsä.
"Mä olen niin vahva, ettei tää syömishässäkkä saa koskaan mua kokonaan valtaansa."
"Mutta entä jos vallassa oleva yhtäkkiä päättääkin luovuttaa ohjakset toisaalle?"
"Oli miten oli, mutta haluan taas olla mahdollinen. Laihtua täytyy."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti