mennyt, nyt, tuleva - mihinkä sitten?

Uuvuttaa. Liikaa ajatuksia kerralla päässä.

Nyt saattaa tulla sekavaa tekstiä, ajatuksia purettuina epämääräisiin lauseisiin ja aivan väärissä järjestyksissä. Mutta aivan pakko saada purkaa ne.

En nimittäin oikein tiedä missä mennään.

Olenko sekaisin?

Nyt

Valvoin viime yönä lähemmäs kello kolmea. Käytin aikaani lukien internetin ihmeellisestä maailmasta toisten ihmisten ajatuksia. Syömisestä, rakkaudesta, tunteista, elämästä. Ja pienen hetken todella tunsin, etten ole sen oudompi kuin muutkaan. Muillakin on ongelmia, suruja, huolia ja murheita. Tämä ajatus helpotti omaa oloani suuresti.

En ole asioideni kanssa yksin.

No en tietenkään ole. Minulla on perhe, ystävät, Tomi. Silti.. Tämäkin asia mua hävettää myöntää. Mutta tuntuu kuin olisi silti selvittävä yksin. En halua olla rasite, en kellekään vaivaksi. Kuka haluaa ystävän, tyttären, siskon tai tyttöystävän, jonka mieli on vääristynyt, kummallinen, erikoinen. Haluan olla muille ongelmaton, hyvä kuuntelija ja huolien selvittelijä. En minä itse ansaitse sellaista huolenpitoa. Mä oon niitä ihmisiä, joille on oikeus todeta "Kyllä se siitä." Miksi ihmeessä en selviäisi yksin? Sainhan aivan itsekseni lopetettua ruuan tahallisen oksentelun ollessani vain 15- vuotias. Nyt kun olen viisi vuotta vanhempi, ongelmien ratkaisun luulisi olevan vielä huomattavasti helpompaa.

Mä olen itse paras tietämään, mikä mulle on hyväksi.

Tomi on niin ihana, että haluan olla sille täydellinen. Hauska, rento, huoleton, menevä. Niin, ja hyvännäköinen. Musta on epäreilua, etten oo täydellinen täydelliselle ihmiselle. Riittävä. Miksi ihmeessä menin kertomaan sille mun huonoista päivistä, säännöistä ja rikkinäisistä perhesuhteista? Mikään näistä ei ole varsinainen ongelma, ainakaan pysyvä sellainen.

Sitten muistan taas Tomin sanat.

"Sä oot mulle täydellinen juuri tuollaisenaan. Oikeesti. Tuohon tyttöön mä rakastuin ja mitä enemmän susta saan tietää, sitä syvemmin rakastun lisää."

Ja mä tiedän, että se ihan oikeasti tarkottaa sitä, mitä sanoo. Siksi mä oon sille kertonutkin kaiken. Kaiken. Pelottavaa aatella, että joku toinen tietää susta KAIKEN. Ja silti rakastaa sua. Kaikki viat, heikkoudet, virheet joita oon tehny.. Ja ne kuulemma vaan on mukana muodostamassa musta täydellistä pakkausta.

MITÄ HELVETTIÄ MÄ VIELÄ SITTEN TÄSSÄ VALITAN?!

Koska edelleen. Tiedän mutten tajua.

Tuleva

Mitä tapahtuu, kun muutetaan saman katon alle? En voi enää ikinä elää pelkällä kiivillä päivässä, puolittaa veitsellä ruispalan kantta ja syödä sen lounaaksi sellaisenaan, täyttää vatsaani vedellä tai hiilihapotetulla juomalla ja näin jättää aterioita välistä, välttää lämpimiä ruokia ja syödä tilalla raejuustoa tai maitorahkaa.. Tiedän, toi kaikki kuulostaa pahalta, mutta en mä sitä ole koko aikaa tehnyt. Vain keväällä tammikuusta kesäkuuhun. Ja silloinkin repsahtelin, useinkin. Nauraisitte, jos tietäsitte miltä näytän. Mä oon lihava. Luultavasti sanositte, että jatka toki noilla elämäntavoilla toinenkin puoli vuotta, niin saadaan sustakin vähän enemmän normaali. Mutta jostakin syystä Tomi ei niin ajattele. Se haluaa, että mulla on kaikki hyvin. Se jopa haluais seurata mun puntarilla käyntiä. Kyseli tavoitepainosta ja sen realistisuudesta. Se sallii mun laihtuvan. Vaikka kuulemma oon sille hyvä minkä tahansa kokoisena. Mutta se tuntee mut jo niin hyvin, että tietää mun kehon, sielun, itsevarmuuden ja koko olemuksen tarvitsevan painonpudotusta.

Tomi on jo katsellut netistä terveellisiä ruokaohjeita (hän on ammatiltaan kokki). Se alottaa mun kanssa karppauksen, eli vähähiilihydraattisen dieetin. Keväällä olin karppauksella, mutta en yhteiskunnallisesti ajateltuna terveellisellä sellaisella. Rakkaani haluaa näyttää, että terveellisen ruokavalion ei tarvitse olla itsensä näännyttämistä. Me siis tullaan syömään samoja ruokia sen kanssa. Joka päivä. Jouluun asti. Miten ihmeessä mä voin sitten syödä paremmin (vähemmän) kun Tomi? Mun pitäs olla se, joka kontrolloi, on ohjaksissa ruuan suhteen. Ainakin oman ruokani. Ja mielelläni katselisin, kun Tomi saisi herkutella, nauttia joka suupalasta. Se ansaitsee sen. Mä en.

Mennyt

Tällä hetkellä mun oloa vähän huonontaa se, että olen porukoillani. Täältä tää koko syömiskierre on lähtenyt.

Ehkäpä nyt olisi aika kertoa hieman taustoistani, juuri syömisiin liittyen.

En ole katkera vanhemmilleni, en missään määrin, mutta mulle on syötetty pienestä asti hyvin epäterveellisiä ruokia. Paljon herkkuja. Kun muistelen lapsuuttani, monet perheeseen liittyvät hyvät muistot syntyvät juuri ruuasta. Kun leivottiin yhdessä joulupiparit, kun isi paistoi itse ampumaansa hirveä, kun sisko loihti upean synttärimenun.. Ruoka on siis ollut tärkeässä asemassa perheessämme aina. Äitin periaate on, että herkkuja pitää aina olla tarjolla. Keksejä, jäätelöä, karkkia, leivonnaisia.. Mitä vielä.

Ala-asteen viidennellä luokalla siskoni sanoi mua ensimmäisen kerran läskiksi. Niin läskiksi, etten koskaan saisi poikaystävää tai muutenkaan menestyisi elämässä. Se satutti. Se satutti itseasiassa niin paljon, että aloin tuijottaa peilikuvaani. Ja oikeassahan siskoni oli. Olin jo pienenä lihava kuin talvivarastoa keräävä orava. Siitä se sitten lähti. Aloin syömään hyvin vähän. Kuitenkin riittävän paljon, ettei kellään heräisi minkäänlaiset epäilyt syömisieni suhteen. Ja juoksin. Paljon. Välillä pyörryin lenkilläni, mutta se ei menoa haitannut. Muistan hyvin tarkalleen, kun tuli kutosluokan terveystarkastukset. Olin laihtunut päälle 10 kiloa ja kasvanut pituutta viime vuoteen nähden 11cm. Terkkari oli hyvin tökerö ja kysyi, että eihän mulla ole ongelmia, anoreksiaa tai vastaavaa. Muistan miten helppoa oli valehdella.

"Mulla on kaikki hyvin."

Olen jälkeenpäin katsonut vanhoja vaatteitani tuolta ajalta. Ne ovat oikeasti aika pieniä. Miten ihmeessä silti en uskonut laihtuneeni laisinkaan? Peilistä edelleen tuijotti se sama vanha läskikasa, joka aina ennenkin. Ei mulla ole syömishäiriötä, eikä ole koskaan ollutkaan. Ei lihavien laihduttamista voi kutsua millään tapaa häiriöksi, ei vaikka keinot painonpudotukseen olisivat kuinka radikaaleja. Tosin yläasteen kaksi ensimmäistä luokkaa meni oksennellessa silloin tällöin. Mutta sitäkin tein vain ensin ahmittuani valtavia määriä. Paino nousi, koska enää en ollut syömättä, ja aloin vihata liikuntaa. En halunnut enää pyörtyä lenkilläni, en kokea sitä pahaa oloa, jonka saa kun hengästyy aivan liikaa.

Kuten jo mainitsin, yhdeksännellä luokalla lopetin oksentelun. Kuinka sen tein, siitä en ole varma., mutta aivan yksin projektini toteutin. Vieläkin on niitä päiviä, jolloin kunnolla herkuteltuani helpoimmalta tuntuisi juosta vessaan ja oksentaa se kaikki pois. Mutta en niin vaan tee. Yksinkertaista. Ei on ei. Se on mun sääntö. Ei enää oksentelua. Se on ällöttävää (ja siitä saattaa jäädä helposti kiinni).

Lihoin lukion aikana lähes 25 kiloa. Kyllä, luit aivan oikein, ja minun itsenikin tuottaa ongelmia edes kirjoittaa noin suurta lukemaa. Koko tuona aikana en nimittäin myöntänyt itselleni, kuinka lihavaksi olin päässyt. Sokeuduin peilille ja valokuvia välttelin, kuurouduin kommenteille ja menin tunnottomaksi kehon tuntemuksille. Kunnes ylioppilaskuvat herättivät minut. "Onko tuo muodoton paakki oikeasti MINÄ? Missä välissä olen päässyt tuohon.. TÄHÄN kuntoon?"

Syksyllä 2010 aloitin parturikampaajan opinnot. Luokallani kaikki olivat tyttöjä. Kauniita, laihoja, muotitietoisia, itsevarmoja, upeita tyttöjä. Syksyn jatkoin vielä omissa maailmoissani myöntämättä lihavuuttani. Juhlin ystävieni kanssa paljon.. Join ja välillä jopa poltin tupakkaa. Hyi. Tammikuussa ilman sen suurempia ajattelemisia aloin karppaamaan. Aloitin aivan normaalisti, netistä keräilemieni ohjeiden mukaisesti. Kuukauden jatkettuani aloin kehitellä omia sääntöjäni. 1200 kaloria päivässä, syöt mitä syöt. 800 kaloria kyllä pitää riittää. Lopulta menin 500 kaloriin. Join mehukeittoa ja vettä pitääkseni nälkää loitolla. Ruuaksi kanasalaatti kananmunalla. Joskus iltapalaksi maitorahkaa ja ananasta tai raejuustoa. Jos nälkä alkoi jo satuttaa kehoa, niin sallin ruispalan puolikkaan. Laihduin neljässä kuukaudessa 18 kiloa ja tunsin oloni paremmaksi kuin aikoihin.

Sitten kesäkuussa tapasin Tomin kasvotusten. Hän sanoi, että näytän vaan paremmalta kuin valokuvissa. Että olen todella hyvännäköinen. Minä? Hyvännäköinen? Oho. Kyllä mä oon saanut niin ennenkin kuulla, useinkin, mutta en ikinä niin vilpittömästi kuin Tomin suusta. En ole koskaan aikaisemmin seurustellut, olen ollut sitoutumiskammoinen ja miesvastainen koko ikäni. Miehiä on silti ollut, säätöjä ja ihastumisia, mutten ole koskaan antanut niiden johtaa pidemmälle. En ole halunnut päästää ketään lähelle. Sitten tuli Tomi ja vei jalat alta. Mutta takaisin asiaan. Tomin kanssa, kaukosuhteessa ja vastarakastuneena, kesä pyörähti. Aina rakkaani kanssa söin normaalisti ja yksinollessani vähän miten sattui. Silti en ole lihonut kuin kilon kaikesta keväällä laihduttamastani määrästä. Siitä olen ylpeä, mutta myös hieman hämmästynyt. Olen sallinut itselleni aivan liikaa ja silti ei kehoni turpoa. Tunnen sen aina turvonneen, mutta puntari ja vaatteet kertovat eri tavalla. Täytyy se siis kai uskoa.

Mihinkä sitten?

Haluan olla normaali.

Haluan ajatella terveellisesti.

Haluan voida hyvin, niin itseni, kuin Tomin takia.

Miksi silti janoitsen sääntöjäni?