Täydellisyyden tavoittelua

Näin mun hei kuuluu aatella.

"Mulla on asiat ihan loistavasti."

Kyllä. Olen suunnattoman rakastunut. Poikaystäväni on hellä, ymmärtäväinen, hassu, kertakaikkisen upea juuri sellaisenaan. Ja pisteenä iin päälle rakastaa mua takaisin. Meidän side on juuri sellainen, jota ei vaan voi selittää. Jo nyt vahva. Ollaan muuttamassa yhteen ensi kuun alussa. Ei enää kaukosuhdetta, jota minun herkkä, ikävöivä ja herkästi murheellistuva luonteeni ei olisi kestänyt kovin kauan pidempään. Kaipaan lämpöä ja läheisyyttä, kosketusta ja ja kuiskutuksia korvaani.

Hieman tietoa uteliaille suhteestamme. Tomi, vuoden minua vanhempi. Tavattiin netissä tammikuun alussa, nähtiin kasvotusten kesäkuussa. Jotenkin vaan rakastuttiin samantien. Siitä asti yhdessä. Kaupunkinsa aivan toisaalla minuun nähden. Nyt muuttamassa yhteen ja eipä ole minun sitoutumiskammoista tai miesvihoista enää tietoakaan. Kaverini sanoessa: Olen pilalla. Itse kutsuisin tätä vain yllättäen minut löytäneeksi rakkaudeksi.


Kirjoitin sydämeni portille "Ei läpikulkua." mutta rakkaus saapui nauraen ja sanoi "Pääsen minne haluan."


Viime keväänä jätin parturi-kampaajan koulutuksen kesken. Ehdin käydä koulua noin 7 kuukautta, kunnes permanentteja ja värjäyksiä tehdessä henkeäni alkoi ahdistaa. Kävin pitkään tutkimuksissa, mutta lopulta mulla ei todettu astmaa. Toukokuussa lääkäri kuitenkin totesi, että parempi jättää koulu, ellen ole valmis siihen, että astma saattaa mulle joskus puhjeta. Surustani huolimatta päätin jättää koulun. Terveys ennen kaikkea.

En jaksa nyt kertoa, minkä ahdistuksen ja murheen kävinkään lävitse, kun tein päätöksen unelmieni koulun suhteen. Enkä edes yritä alkaa selittämään, kuinka vaikeaa oli keksiä mitään mahdollista alaa tulevaisuudelle, kun pitkäaikainen, melkein toteutunut haave jäikin saavuttamatta typerän allergian takia. Mutta siis. Työkkärissä sanottiin, että mun kannattaisi tehdä harjotteluja. Näin näkisin, mikä mahtaisi olla sopiva ammatti/ala. Päädyin harjotteluun päiväkotiin ja jo viikon siellä työskenneltyäni tajusin, kuinka paljon oikeasti rakastankaan lapsia! Tässä siis yksi riemun aihe lisää: Luulen löytäneeni (toisen) mulle täydellisesti sopivan alan.

Ystäväni ja perheeni ovat lähelläni aina kun heitä tarvitsen. Ja tämä toimii tietenkin toisinkin päin, olen aina olemassa heitä varten.

Raha-asiatkin hoituivat vihdoin kuntoon, kun Kela teki päätöksen työmarkkinatukeni suhteen ja Tomin isä lupasi maksaa takuuvuokramme uutta asuntoa varten.

Minulla on siis syitä iloita. Enemmän kuin suurimmalla osalla ihmiskuntaa.

Miksi sitten itken?

Juuri tällä hetkellä en ansaitse pahaa oloa. Niin mä ajattelen. Varsinkaan sääliä en ole ansainnut. Vähiten itseltäni. Joka kyynel, jonka nyt vuodatan on hukkaan heitettyä tunnetta.

Mikä oikeus mulla on valittaa epätäydellistä, rumaa kroppaani, kun juuri söin karkkia ja eilen pizzaa. Olen paisunut pullahiiri ja se ei muutu, jos vaan kyynelehdin tyynyäni vasten. Vielä vähemmän olen oikeutettu tuntemaan mielipahaa siitä, että Tomi ei aina ihan ymmärrä. Eihän sen tarvitsekaan ymmärtää, ei kukaan voi, eikä kenenkään tarvitse. Mun mieli on outo, ailahtelevainen. Joskus syön, joskus en. Ahmin, mutten (enää) ikinä tyhjennä sen jälkeen vatsaani väärin keinoin. Ahmimista seuraa helposti kolmenkin päivän syömättömyys. Ja kun olen Tomin kanssa, on helppoa teeskennellä itsellensäkin, että kaikki on kunnossa. Syön lämpimätkin ruuat ja muutenkin kaiken mitä tarjotaan. Tähän kaikkeen pystyn seuraavan ajatuksen voimalla:

"Tämä on vain välivaihe. Kun jään taas yksin, olen syömättä vaikka viikon, juon vain mehukeittoa ja raejuustoa. Pakko sallia tämä, ettei kukaan tajua mitään. Mulla on kaikki hyvin"

Ei siinä mun mielestä ole mitään väärää, että laihtuu lähes 20 kiloa neljässä kuukaudessa, kun on vaan syömättä. Liikkuu ja ei syö - laihtuu. Peilikuvaa voi taas kolmen vuoden tauon jälkeen vilkaista vähän. Enää en ole muodoton paakki. Mutta matkaa on vielä.. Niin kovin paljon. Mitä sitten, jos muutaman kerran pyörtyy. Uupuminen on palkitsevin tunne, jonka tiedän. Silloin lepo on ansaittu, kun jalka ei kanna ja päässä vain surraa tyhjyys, kun uuvuttaa niin kovin. Ja voi että nautin sääntöjeni noudattamisesta. Onko muka väärin korvata ateria lasilla mehukeittoa? 500 kaloria päivässä kuuluisi riittää, 800 huonoina, nälkäisinä päivinä. Kun menee yli tuhannen kalorin.. Voi sitä syyllisyyden määrää.

"I'm a creep. I'm a weirdo."

Niin. Hassua. Nauran itselleni kun luen tuon edellisen kappaleen uudelleen. Tottakai mun päässä on jotain vikaa, jossei tuo tunnu väärältä. Tiedän sen. Tiedän mutten tajua. Mutta mikä mua tässä oikeesti tällä hetkellä pelottaa ja ahdistaa.. Kerroin kaiken viime yönä Tomille. Mehän muutetaan yhteen, se olisi asian joka tapauksessa itse joskus vielä huomannut. Ja mielummin kerroin asioista itse, kuin että olisin antanut sen huomata niitä pikkuhiljaa. Mua pelottaa, että menetän hallinnan ja etten saa enää noudattaa sääntöjäni. Tomi lupasi, että se huolehtii musta. Ei ahdista nurkkaan, mutta ajan kanssa auttaa "paranemaan". Hyi. Ei mun tarvi parantua, koska en ole sairas.

Enhän?


Asiat on hyvin.

Asiat on todella hyvin.

Asiat on lähes täydellisesti.


Miksi silti vieläkin itken?